Santiago de Compostela

Pyhiinvaeltajien messu Santiagon katedraalissa.

Toivottavasti viimeinen kylma suihku – no vaikka esimerkiksi tassa joulukuussa. Lahdin Montelta mieli taynna suunnitelmia. Ensin viimeiset viisi kilometria Santiagoon, sitten kahvilaan katsomaan El Gordo -arvontaa. Ystavallinen kaupan tati kertoi minulle eilen, etta arvonta alkaa jo kahdeksalta, mutta kestaa monta tuntia. Kahdeltatoista on pyhiinvaeltajien messu. Jos sataa, voin viettaa iltapaivan museossa, taalla on Alvaro Sizan suunnittelema CGAC-museo, jossa pitaisi olla modernia taidetta. Lentokentalle voisin lahtea ehka seitsemalta illalla. Sielta alkaa matka kohti kotia.

Eilen minua varoiteltiin sinitakkisesta huijarista, joka on varastanut joidenkin vaeltajien rahat. Saavuin kaupunkiin valppaana. Hannes Stohrin episodielokuvassa One day in Europe (Galatasaray-Depor) pyhiinvaeltaja pyytaa hyvauskoisena ohikulkijaa ottamaan itsestaan viimeisen vaelluskuvan katedraalin edessa.  Minkaanlaisia huijareita ei onneksi nakynyt, kuvatkin otin itse itselaukaisulla.

Santiago on sateinen. Katedraalin luona opiskelijaryhmat vaistavat, kun nakevat vaeltajan. Ei tama nyt niin mystista ole!

Kahdentoista messussa on kolmisenkymmenta ihmisista, ja meita vaeltajia vain nelja. Kun ihmisia on nain vahan, katedraali nayttaa paljon pienemmalta. Seremonia hoidetaan talviaikaan vaatimattomasti kahdella papilla ja kahdella nunnalla. Botafumeira-suitsutusastiaan ei kosketa. Pappi yhdistaa puheessaan kauniisti Marian odotuksen ja pyhiinvaeltajan matkan tayttymyksen.  Millaista on toivoa ja odottaa? Puhuja toivoi, etta toimisimme niin, etta maailmasta tulisi parempi paikka myos koyhille ja heikommille.

El Gordo? Paavoitto meni numerolle 78294 Madridiin.

Monte do Gozo

Vesi juoksee, mistä pääsee eli caminolla.

Kun lähdin aamukahvilta, alkoi sataa. Matkaa oli vain 15 kilometria, mutta kovin märäksi ehdin tulla. Tuntia ennen Monte do Gozoa vaelluskengät laskivat veden läpi.

On miellyttävää, että vielä 10 kilometria ennen Santiagoa camino kulkee metsissä. Havupuitakin näkyy. Kulku on rauhallista, vähän ylä- ja alamäkiä. Lentokenttä, radiotalo ja sitten Monte do Gozon kukkulan patsas näkyykin.

Pidin aikomani pyykkipäivän ja laitoin kuivauskoneeseen kaiken kastuneen paitsi kuorivaatteet.

Montella tapasin hieman humaltuneen tanskalaisen, joka kertoi lähtevänsä vielä heittämään Portugalin caminon ennen saapumistaan Santiagoon. Ensi vuosi on Xacobeon pyhä vuosi ja tanskalaisen  järkeilyn mukaan siihenhän ei ole kuin vähän päälle viikko.

Pyhä vuosi tietää varmaan ruuhkaa caminolle. Radio Camino (eli joku kertoi), että hinnat tulevat nousemaan niin majapaikoissa kuin ravintoloissakin. Ruuhkaisinta lienee elokuussa, jolloin espanjalaisilla ja ranskalaisilla on lomakausi.

Santa Irene

Joulua odotetaan.

Näitä maisemia pidetään caminon kauneimpina. Muistan kesäcaminoilta, miten puiden varjot ja pienet metsät tuovat ihanaa helpotusta hellepäiviin.

Vasta Arzuassa olivat ensimmäiset kahvilat auki. Kävin netissä tarkastamassa säätilan. Tutiempo.net-sivu näytti Corunan alueelle tänään aurinkoa, huomenna ehkä sadetta. Jatkoin matkaa, vaikka Arzuassa on ainakin kuusi albergueta tarjoamassa palvelujaan pyhiinvaeltajille.

Joulun lähestyminen näkyy jouluvaloissa. Täällä niissä lukee galiciaksi “Bo Nadal” tai poliittisesti korrektisti “Boa festas”. Olen nähnyt kauppojen ikkunoissa vain muutaman belenin eli jouluseimen. Ehkä se belen-kulttuuri kuuluu enemmän etelään.

Sunnuntaipäivä oli varmaan sulkenut loputkin baarit. Minulla oli eväänä embanada-piirasta, joten pärjäsin kyllä. Pidin auringossa useita taukoja, joten kantapääkin oli kiukuttelematta. ”Ei matka tapa, vaan vauhti”.

Päivän aikana tapasin ainoastaan ranskalaiset nuoret, jotka lopulta asettuivat myos Santa Irenen alberguehen. Santa Irene ei tarjota mitään muuta kuin majapaikan. Lähellä ei ole kauppaa, baarit ovat puolentoista kilometrin päässä. Keväällä 2007 keittiossä ei ollut muita astioita kuin yksinäinen kattila ja lasi – nyt kaapissa oli useita kattiloita, lautasia ja lusikoita!

Matkaa on jäljellä noin 20 kilometria. Huomenna toiseksi viimeisenä caminopäivänä aion kävellä Monte do Gozolle ja pitää pyykkäyspäivän ennen Santiagoa. Monte do Gozo (Ilon vuori)on valtava rakennuskompleksi, joka pystyy majoittamaan satoja ihmisiä. Kymmenet majoitusparakit on rakennettu rinteelle, josta pyhiinvaeltajat ennen ensimmäisen kerran pystyivät näkemään Santiagon katedraalin tornit. Monten ainoa huono puoli on, ettei kukaan koskaan malta pysähtyä siellä.

Melide

Vaeltajat ostavat juustoa Palas de Reyn torilla.

Joku oli unohtanut/jättänyt Gonzarin alberguehen Fantastico 1 -espanjan oppikirjan. Antoniota kirja nauratti kovasti. “Ei kukaan puhu näin, ei näin virallisesti puhuta missään”, arvioi madrilainen, jonka on vaikea ymmärtää, että suomalaisille täytyy erikseen opettaa toisiin kulttuureihin kuuluvaa teitittelyä.

Antonio lähtee pimeään yohon, minä sitten, kun päivä valkenee eli kahdeksan jälkeen. Aloitan aamun caminoni yhtä synkkänä kuin eilinen päättyi. Mietin, miten tehokasta eristäminen on rangaistuksena. Espanjan puhumiseni rajoittuu sään ihmettelyyn. Koko caminon aikana olen tavannut yhden itävaltalaisen, yhden hollantilaisen, yhden espanjalaisen, yhden saksalaisen, yhden italialaisen ja neljä korealaista, jonka kanssa olen voinut vaihtaa edes vähän ajatuksia englanniksi.

Synkkäilen, kunnes pieni tuuli nostaa pilvet ja alkaa sataa lunta hiljalleen. Miten voi lumi piristää näin? Laulan kaikki lumilaulut. Kirjoitan lumeen “Buen camino”.  Tapaan Antonion ja ranskalaiset nuoret aamukahvilla ja yllytän heitä sen jälkeen espanjalais-ranskalais-suomalaiseen lumisotaan.

Antonio on opetellut Fantasticosta sanomaan suomeksi “Olen poikki” ja “Tämä on sininen”. Hauska kävellä taas muutamia kilometreja porukassa. Ranskalaisista Philippe puhuu englantia, Helene espanjaa.

Lumisadetta kestää muutamia tunteja. Aurinko alkaa paistaa ja camino on kaunis. Matka kulkee kylästä kylään. Vähän nousuja ja laskuja, pieniä tammi- ja kastanjametsiä. Puut kaartuvat caminon ylle. Monessa kylässä on vanhoja camino-muistomerkkejä. Kuvaan keskiaikaisen Lameirosin ristin, jossa on toisella puolella karkeasti veistetty Neitsyt poikansa kanssa, toisella puolella Kristus ristillä.

Palas de Rein kohdalla on sikäli harvinainen moderni pyhiinvaeltajaveistos, että siihen on kuvattu (miehen lisäksi myos) nainen. Naispyhiinvaeltajien kuvia ja patsaita ei juuri ole, ja niissäkin harvoissa nainen yleensä on hoivaajana.

Nyt olen Melidessä ja mietin loppumatkaa. Kolme päivää aikaa ja 50 kilometria matkaa. Huomenna voi kävellä joko Arzúaan (14,3) tai Santa Ireneen (30,7). Näiden kahden paikan välillä ei karttojen mukaan ole majoitusmahdollisuutta. Kummallista.

Gonzar

Pyhiinvaeltajakuningas Alfonso IX on aikoinaan 1200-luvulla perustanut Sarrian kaupungin mäkiseen maastoon.  Kiipesin rinteitä kauppareissulla. Ostin liikaakin ruokaa, joten aamulla pakkaan evääksi munakasta, porkkanaa, tomaattia, mandariinia ja leipää.

Aamulla camino lähtee kelttiläisten tarujen tammimetsään. Tammissa kasvoi saniaisia pääni korkeudella. Montakohan elävää olentoa nuo tammet ovat nähneet? Olennoista mieleen, maan saveen oli painunut tassunjälki, joka oli leveämpi kuin kenkäni (Haglofs nro 39). Otin siitä valokuvan, jotta eräopas Tuula voi analysoida minulle koiran (?) rodun myohemmin.

Caminolla on ruuhkaa. Tuttujen lisäksi tapaan kaksi paikkakuntalaista eli lugolaista, jotka näyttävät olevan viikonloppumatkalla, ja kolme korealaista nuorta naista. Plikat ovat sanoneet itsensä irti toistään ja ovat nyt kävelleet kuukauden caminoa. Takaisin Koreaan ei kellään ole kiirettä. Matka sujuu nopeasti jutellessa. Camino on välillä niin jokea, että joudumme kulkemaan pelloilla.

Jätän korealaiset ruokailemaan Ferreirosiin ja jatkan matkaa. Luvattua lehmänajoa seuraa. Täällä lehmät nähtävästi lypsetään kolme kertaa päivässä, miksi niitä muuten siirreltäisiin keskellä päivää. Juttelen eri lehmänajajien kanssa säästä ja Suomen säästä. Pakkaset täällä ovat kuulema “aivan epänormaalia”.

Portomarin saa nyt jäädä, haluan Gonzariin. Aurinko lämmittää eikä matka ole pitkä, miksi en menisi sinne.  Kahdeksan lisäkilometria oli kuitenkin raskas iltapäiväuurastus. Alkoi tuulla, tuli kylmä, kantapää kiukutteli.

Olin ostanut Tricasteiasta geelipohjat kenkiin, mutta niiden teho loppui juuri nyt. Ohittelimme lugolaisten kanssa verkkaisesti toisiamme. Pariskunnan miehellä oli rakkoja jalassaan eikä hän aikonut kävellä yhtään seuraava kylää edemmäs. Kerroin, että se on Gonzar, jossa albergue ja baari – ei muuta.

Jalkaa toisen eteen, jos vain kävelen koko ajan, olen Gonzarissa joskus ennen viittä.

Kun kylä viimein on edessä, baari on kiinni! Albergue on auki, menen tyhjään taloon sisälle, levitän makuupussin tuulettumaan kerrossänkyni päätyyn. Suihkusta tulee lämmintä vettä. Lugolaiset ovat sillä välin selvittäneet, että kylässä ovat kaikki muut paikat kiinni. Pariskunta jämähtää kiukkuisena alberguen pieneen ruokahuoneeseen. Olen ratkaisukeskeinen ja ehdotan heille taksimatkaa Portomarinin ravintoloihin.

Minä pesen pyykkiä (sillä lämpimällä vedellä).  Alberguehen saapuu Antonio,  laskettelutoppahousumies talvipäivästä. Hospitalero käy rahastamassa kolme euroa. Hän tekee meille ruokaa kotonaan, mutta “parempi on, jos pärjäätte ilman”. Antonio ja minä pärjäämme kyllä eväillämme.

Lugolaiset soittavat jonkun hakemaan itsensä. Luulen, että he lähtevät kotiin siestani aikana.

Sarria

Triacasteiassa satoi vettä koko yon. Aamulla sade tuntui hieman tyyntyvän, mutta “ostin” (otin ja jätin maksun) alberguesta yhden ison mustan jätesäkin. Pakkasin sen varmuudeksi mukaan, jos tarvitsen lisärinkansuojusta, säärystimiä, hanskojensuojaa tms.

Genovalainen mies ja korealainen poika ovat yopyneet samassa alberguessa, muita meitä ole ollutkaan. He ovat unisina aamutupakalla kun lähden. Sovimme, että Sarriassa on nähdään, pidemmälle ei mennä.

Sade loppuu melkein heti. Camino kulkee vihreässä metsässä. San Xilin kylän kohdalla alkaa sumu. On kuin pilvet olisivat pudonneet laaksoihin. Alto de Riocabo -harjun maisemapaikalta ei näe mihinkään kahtakymmentä metriä kauemmas.

Muutamalla pellolla on lihakarjaa syomässä. Karjat eivät ole isoja, vain kymmenkunnan naudan laumoja. Rengasnenä-sonnit ovat lihaksikkaita järkäleitä.

Purelassa on tuttu baari auki. Tilaan colacao-kaakaon, se maksaa kekseineen 1,50. Baarissa on vain yksi toinen asiakas, poytään varmaan jo 80-luvulla kiinnikasvanut vanha mies viinilasinsa kanssa. Mitenhän nämä baarit talviaikaan oikein pärjäävät? Kesken pohdinnan neljä ranskalaista tulee sisään, morjestamme iloisesti. Sarriaan? Ei pidemmälle! Vanhemmat miehet tilaavat keittoa ruuaksi, mutta nuori tytto kaivaa oman patonkinsa ja tonnikalapurkit poydälle.

Calvorin kyläänkin on tullut uusi albergue. Näyttää auringontuoleineen mukavalta kesäpaikalta.

Ennen Sarriaa kannattaa pysähtyä turisti-infossa. Neuvoja saa kaikkiin tarpeisiin. Olisin saanut jopa Santiagon kartan, mutta en jaksa sitä täältä asti kantaa. Onhan matkaa vielä 115 kilometria.

Tricasteia

Talvi tuli! Illalla katselin vielä kirkasta tähtitaivasta Cebreiron yllä ja mietin linnunrataa. Sitähän sanotaan, että linnunrata tuo caminon vaeltajille energiaa.

Aamuviideltä taivas oli kirkas, mutta seitsemältä tuli talvi. Powerstrech-bungyt ja kuorihousut jalkaan, fleece ja kuoritakki päälle. Toivottelin kahdeksalta kaikille hyvat caminot (buen camino). Meitä oli kaikkiaan kymmenen, aivan uusia tuttavia pariisilaiset nuori poika ja tytto sekä genovalainen mies, joka liikkuu korealaisen nuoren pojan kanssa. Pariisilaiset laumaantuivat heti kahden muun ranskalaisen kanssa, joita olen nähnyt Astorgasta asti. “Astorgalaisista” toinen on pitkä, hyväntuulinen alfauros ja toinen valkopartainen setä, joka kantaa rinkkansa päällä sateenvarjoa.

Ulos! Lunta tuli vaakasuorassa. Kirjoitin “Buen camino” oven viereen penkin lumeen. Koetin ensin lähteä metsäreittiä, mutta kun nuolia ei näkynyt, palasin takaisin leveämmille poluille eli maantien laitaan.

Onneksi tuuli oli takaa. Tarvoin eteenpäin, morjestin oranssia aura-autoa maantiellä. Pian camino kääntyi kyläteille. Onkohan tämä tuiskua? Ei, koska tuiskussa lunta sataa enemmän. Myos pyryssä lunta on enemmän. Päätin sanoa ilmaa myräkäksi. Galicialainen lumimyräkkä. Pohdin osaisinko selittää espanjaksi erilaisia lumi-sanojamme. Mikä on pälvi? Se on paikka, jossa on ollut lunta, mutta josta aurinko on sen sulattanut pois.

Olin hyvällä tuulella, kun kaksi viikkoa odotettu lumi viimein tuli. Ja ei se nyt ole tämän pahempaa. Hospitalin kylässä laitan taas raudat kenkiin. Niistä ja sauvoista on vähän apua jäisillä rinteillä.

Lumi kadottaa värit maisemasta. Vuorten rinteillä pellot laikuttuvat valkoisiksi. Kaikki on mustaa, valkoista ja vihreänharmaata.

Alto do Pozolla (caminon korkeimpia kohtia, 1337 m) on baari auki. Sisällä on jo kaksi vaeltajamiestä ja poydällinen paikallisia haalarityoläisiä. Jälkimmäisiltä taitaa jäädä tyopäivä väliin: kahvin lisäksi poydässä on lähes tyhjä pullo viiniä, pullo viinaa ja paljon laseja.

Toinen vaeltajamies kysyy minulta kaaduinko minäkin viimeisessä rinteessä. Näytän rautoja ja hän nyokyttelee. Hän kiskoo lasketteluhaalareita päälleen ja tekee lähtoä. Juon kaakaota, syon tostadaa ja kieltäydyn kahvilanpitäjän tarjoamasta takanvieruspaikasta. Minulla täällä varmaan vähiten kylmä on.

Kun lähden, tulevat ranskalaiset. Pojalla on lasit aivan huurussa.

Matka jatkuu. Enää noin 12 kilometria Tricasteiaan. Koetan kuvata yhtä lähdettä (hanaa), josta tuuli lennättää veden vaakasuoraksi. Lunta tulee vähän enemmän. Vuoret ovat mustia, pilvet kulkevat huippujen alapuolella.

Tuuli loppuu. Lumisade loppuu. Yht’ äkkiä huomaan, että tuolla pellolla ei ole lainkaan lunta ja pian olen itsekin polulla, jossa ei ole lunta. Tajuan, että olen tullut niin alas, ettei lunta enää tule.

Muutama hetki ja olen Triacasteiassa. Täällä on ollut ennen majapaikkojen lisäksi vaeltajille myos vankila. Olen kunnolla ja menen ensimmäiseen alberguehen, joka on heti kaupungin ensimmäisiä taloja vasemmalla. Olen ensimmäinen majoittuja, yo lämpimässä talossa maksaa kolme euroa, saan valita itselleni oman neljän hengen huoneen.

Cebreiro

Aamuyhdeksältä 6 astetta pakkasta.

Eilen harmistelu johtui ehka siitä, että koko eilisen päivän ajattelin väärää asiaa eli Cebreirolle nousua. Oli ajatuksissani yhden päivän edellä, ei ihme, että turhautti.

Aamulla soin huoltoaseman tiskillä päivän pohjaksi kunnon aamiaisen (munia ja kinkkua). Rekkakuskit kävivät vieressä nappaamassa kahvin tai kaakaon muutaman churron (pikkumunkin) kanssa. Joku lorautti kahviinsa tiukkaa viinaa. Pulloja oli baaritiskillä vapaasti käytettävissä useampia. Tv:n uutisista kuskeja kiinnostivat ainoastaan Berlusconin veriset kasvot ja sää. Keskellä Espanjaa on tullut 30 cm lunta ja Mallorcalla tuulee aivan hirvittävästi. Tänne luvataan lunta.

Ambasmestasissa morjestin parkissa olevaa poliisiautoa ja poliisit näyttivät minulle autonsa mittarista, että ulkona on -6 astetta pakkasta. Pakkaseltahan tämä tuntuukin. Samassa kylässä sattui silmiini vajan vieressä pieni, kirjava kana. Kananen piristyi leivästä, mutta oli mahtanut olla karkulaisella kylmä yo.

Maantie jää taa. Kyliä riittää muutaman kilometrin välein. Monet palvelut mainostavat itseään useilla kielillä. Albergueita ja baareja on tullut paljon lisää vuosien aikana.

Las Herreriasiin asti riittää asfalttikylätien reunaa, sitten camino nousee metsään. Aika rankkaa nousua, laitan liukuesteet kenkiin. Aurinko lämmittää, mutta maa ja lehdet ovat jäässä. Tulen La Fabaan, baari on kiinni, pidän silti pitkän tauon. Nousua riittää, mutta jos koko ajan kävelee, päämäärä lähestyy. Maisemat komistuvat. Näen taas haukkoja. On uskomattoman upeaa.

Aurinko sulattaa rinteet liejuksi. Sauvoista on taas apua.

Kun saavutaan Calician rajalle, alkavat caminon kilometripylvaat. Muutama niitä ja olen Cebreirolla. Lähes 1300 m korkeudessa. La Portelassa korkeutta oli 603 m, täällä 1286 m. Tricasteiassa taas 662 m. Sinne ehkä huomenna.

Tervetuloa siis syntymäpäiville. Aloitamme aamulla kuivakkaasti leivällä, teellä ja marmeladilla. Päivä jatkuu kävelyllä kauniissa vuoristomaisemassa kohti Tricasteian kaupunkia. Matkalla ohjelmassa ehkä laulua. Mahdollinen majoittuminen riippuu alberguieiden aukiolosta. Illalliseksi Menu del Peregrino. Nukkumaan aikaisin. Onnea Oilille! Nimipäiväonnea Aulille! Onnea myos Riitalle!

La Portala

Sain pitää/jouduin pitämään oman (neljän hengen) huoneeni koko yon. Kaikkiaan meitä peregrinoja oli tusina.

Aamulla kuvasin Jouko Tyyrin muistomerkin. Hän menehtyi 9.5.2001 täällä Ponferradassa caminolla.

Päivä oli tukala, vaikka alkumatka kulki mukavasti kylästä kylään. Puolisen tuntia minulla oli jopa kävelyseuraa calicialaisesta nuoresta miehestä.

Aurinko paistoi. Cacabelosissa pidin evästauon. Ostin fruteriasta mandariinin ja banaanin. Pienemmissä paikoissa, jossa ei ole tällaisia hedelmäpuoteja, kannattaa katsella myymäläautoja, niistä saa usein monenlaista ruokaa.

Cacabelosin jälkeen camino vei kiertelemään viinitilojen reunoja. Yhtä mäkeä ylos, toista alas. Kyllä turhautti. Pääsenko ikinä mihinkään? Onko tässä mitään järkeä. Näen kaupungin (Villafranca del Bierzo) tuolla vasemmalla, mutta täällä pitää vain sukkuloida. Muutamia ihmisiä oli hoitamassa viinejä, niitä leikataan nyt. Yhdelle pellolle oli jätetty rypäleet paikoilleen. Ehkä niistä tulee jotain erikoishyvää viiniä, pakkasen puremaa?

Alkoi tuulla ja tuuli toi pilviä. Vaihdoin Villaftancassa kuoritakin päällimmäiseksi ja jatkoin matkaa. Nyt alkavat vuorien maisemat. Camino kulkee nyt maantien laitaa, mutta eristettynä itse tiestä betoniaidalla. Kaukana ylhäällä näkyy moottoritie Madridiin, se halkoo mitäänkyselemättä vuoret tunneleilla ja korkeilla silloilla. Camino (ja maantie) seuraavat Valcarcen jokea. Välillä menemme moottoritiesiltojen ali ja pian taas puikahdamme toiselle puolelle.

Haluan kävellä pidemmälle tänään, sillä huomenna on edessä nousu Cebreiron vuorelle. Jokainen askel tänään on pois huomiselta. Ohitan Perejen kylän maantien reunaa käymättä kylässä. Neljän kilometrin päässä on Trabadelo.

Soitan turhaan Trabadelon yksityisen alberguen ovea, ovi pysyy kiinni. Kävelen puoli kilometria ja myos kunnallinen albergue on kiinni. Myos baari on kiinni. Carmenin kauppa on kiinni. Mikään ei ole auki Trabadelossa. (Myohemmin luen omista papereistani, että yksityisen alberguen omistaja asuu majapaikkaamsa vastapäätä – soitin kai siis väärää ovikelloa).

Kello alkaa olla paljon. Kantapääkipu unohtui, kun valitsin matkan jatkamisen. Kiidän kohti seuraavaa kylää, vain vajaa neljä kilometria La Portelaan. Adrenaliini tuo vauhtia. Rekkoja tulee koko ajan, onneksi välissä on tuo aita. Oli pimeää, kun saavuin perille seitsemän jälkeen. La Portela oli hyvä paikka pysähtyä, sillä siinä loppui betoniaidan suoja.

Ponferrada

Rautaristi, 1488 m.

Lähdin aamulla niin, että olin auringonnousun aikaan yhdeksältä Cruz de Ferrolla. Kun olin ollut yonkin yksin (albergue Monte Irago), ei ristilläkään ollut tungosta.

Nousua hienoissa maisemissa oli muutama kilometri. Samettisten lahimäkien takaa näkyivät lumipeitteiset vuoret.  Autotiekin kulkee samoissa maisemissa, mutta liikennettä ei ollut.

Pakkasta oli aamulla muutama aste.  Jäiset lätäkot olivat liukkaita, ja niin sitten kaaduinkin. En vuorilla, vaan El Acebon kaupungin reunamilla hujautin nurin, kun en huomannut lätäkkoä. Housunpolvi rikki ja oma polvi naarmuilla.

Menin ainoaan aukiolevaan baariin ja pesin polveni. Verta tuli vain vähän. Puhdistin ulkona naarmut puhdistusnesteellä ja laitoin siteen kiinni läpinäkyvällä ilmastointiteipillä (kiitos Kari!). Varmistin paketin vielä putkimaisella ideal-siteellä (kiitos Marjatta!).

Paikattuani polveni pidin ruokatauon. Leipää, kestomakkaraa, porkkanaa, suklaata. Saksalainen Peter tupsahti viereeni pääkallosomberossa ja muovikukkia sauvassaan.  Iloinen paluumatkalainen on hospitalerona Estellan lähellä Ayenguissa. Käykääpä siellä, Peter on asunut Ruotsissa ja taitaa muutamia sanoja suomeakin.

Camino kulki loppupäivän alamäkeä. Muistan, miten nämä mäet ovat joskus olleet tuskaa jaloille. Eksyinkin kerran risteilevillä poluilla, kun en huomannut kivistä tehtyä opasnuolta maassa.  Kun palasin maisemakierrokseltani, koetin tehdä nuolesta näkyvämmän. Sen verran eksyminen säikäytti, että maisemakierroksen  paluumatkalla kävelin rapakohdissa vanhojen jälkieni päälle – jos vaikka jatkan eksymistä, niin etsijoillä on joku tolkku suunnistani.  Olin joskus aiemmin vilkaissut kännykkääni ja huomannut, että kenttää ei ole.

Loysin caminon ja päädyin Molinasecaan, joka on aika mukava pieni kaupunki.  Päätin kuitenkin jatkaa matkaa Ponferradaan. Aurinko paistoi, sää oli miellyttävän lämmin – ja caminolla kaikkein vaikeinta on pysähtyminen.

Olen alberguessa, jossa on ainakin yksi muu ihminen. Pyykkimme pyorivät samassa koneessa, vaikkei yhteistä kieltä oikein ole.