David haluaa auttaa peregrinoja.
Mitähän väitin eilen, ettei San Martin del Camino tarjoa viihdykettä? Kun istuin paikallisen terveyskeskuksen seinustalla nauttimassa auringon viimeisistäkin säteistä, yksi jos toinenkin sisäänmenevä mummo jututti minua. Heillä oli jokin kurssi menossa ja eräs jopa pyysi minua mukaan katsomaan.
Tutkin sitten seinästä, mitä paikassa tapahtuu – ja näytti siellä olevan muun muassa latinotanssien kurssi.
San Martinin del Caminosta on bussiyhteydet 25 km päähän Astorgaan, mutta caminoon ei vain tunnu kuuluvan sellainen, että hyppäisi bussiin ja kävisi katsomassa lähikaupunkia. Kun Edithin kanssa kävelimme Cizurista viitisen kilometria takaisin Pamplonaan syomään, moni piti meitä aivan omituisina. Konsertteja ja teatteritapahtumia olen koettanut ottaa selville, mutta vielä ei ole mitään kohdalle sattunut. Leonissa olisi ollut naisten korispeli tarjolla.
Tähän aikaan caminolla ei ole kiire. Kesäisin on. Katselin vanhoja karttamerkintojäni, olin lähtenyt esimerkiksi Carrion de los Condesista 4.45 ja sitten olinkin jo 8.20 seitsemäntoista kilometrin päässä etsimässä aamukaakaota.
Kesäcaminolla minulle kiireen ovat tehneet ruuhka ja helle. Tuntuu, että täytyy lähteä aikaisin, että ehtii saada makuupaikan haluamastaan paikasta. Kaikkihan eivät kulje yhtäläisiä matkoja – joku kulkee kymmenen, toinen neljäkymmentä kilometria -, mutta kaikilla on sama oikeus majoittua.
Kiireen tekee joskus myos helle. On ihanaa kulkea aamulla ennen paahdetta. Kiire loppuu, pääset perille. Peset vaatteet, käyt suikussa, syot vähän ja käyt pahimman kuumuuden ajaksi nukkumaan.
Tähän aikaan vuodesta makuupaikan saa ongelmitta, kunhan vain albergue on auki.
Tänään camino poikkesi viimein autoteiden varsilta. Oli mukava kulkea taas rauhassa. Kävelin halki Hospital de Órbigon, jossa ritari Don Suero aikoinaan taisteli kaikkia vastaan, ja Santibáñez de Valdeiglesiasin, joka on mainostensa mukaan kuuluisa (!) siitä, että kylässä tehdään kymmenen hehtaarin maissipeltoon kuvia ja kuvioita.
Päivän aikana tapasin muutaman kerran viime yon huonekaverit, kaksi barcelonalaista vaeltajaa. He menivät minusta ohi, kun otin aurinkoa. Minä ohitin heidät, kun heillä oli kännykkätauko. Kahdeksan vaelluspäivän aikana olen tavannut kymmenen kävellen vaeltajaa ja muutaman pyoräilijän.
Astorgassakin osa albergueista on kiinni. Saksalaisten San Javier oli kiinni, mutta lämmin on täällä kunnallisessakin. Barcenolaisetkin ovat tyytyväisiä. Heillä oli varmasti viime yonä San Martinin alberguessa kylmä ohuissa makuupusseissaan lisähuovista huolimatta. Rakennuksessa ei ollut mitään lämmitysta, ja kylmä ja kostea huone oli mukava jättää taakseen.
<yhteydet poikki, jatkoa seuraa>
Aamulla matka sujui hyvin kohti Astorgaa. Aurinko lammitti, mutta yolla huurtunut maa pysyi kosteana aina yli puolen paivan.
Kuvasin taas ne saman maanviljelijan vasikat. Vuodet vaihtuvat, vasikat vaihtuvat, aitaukset eivat. Antaisi nyt elukoilleen isommat laitumet tai muuten kaikista peregrinoista tulee kasvissyojia.
Caminolla tulee huomattua, etta ihmisella on erilaisia raajoja ja ne ovat erilaisia. Minulla on oikea ja vasen jalka. Oikean jalan kantapaa (eli el talon) ilmoittaa halustaan irrota muusta ruumista. Pidan taukoja ja annan kantapaan katsella maisemia.
Juuri ennen Vegaaa on yllattaen Davidin pitama mehupaikka. Rahaa saa jattaa, jos haluaa, mutta muuten Davidin mielesta tarkeinta on pitaa huolta vaeltajista.
Kun harjanteelta viimein nakyvat Astorgan katedraalin tornit, ajattelin kaikkia niita, jotka ovat huonompina aikoina vaeltaneet kohti Santiagoa. Miltahan heista on mahtanut tuntua, kun he ovat ehka tuossa samassa paikassa nahneet kaupungin aariviivat?
Astorga on su0sikkini caminon kaupungeista. Tiukasti muurin ymparoima napakka keskusta pitaa sisallaan muun muassa vanhan katedraalin ja Gaudin suunnitteleman palatsin piispoille. Eloisa kaupunki.
Talvicaminon blogi 
Ymmärsin mennä blogiisi ja luin yhdeltä istumalta koko tarinan. Voi mikä toinen maailma siellä onkaan! Matka kuulostaa seikkailulta, ehkä se sitäkin on. Mietin, olisiko minusta yksin siellä kulkemaan enkä ole siitä ollenkaan varma.
Täällä elämä kulkee kuin aina ennenkin ja loma häämöttää ihanaisena vapausajatuksena. Eilen vietimme työpaikan pikkujouluja Malikkeella. Söimme riisipuuroa ja rusinasoppaa ja joimme punaviiniä. Ohjelmassa oli puhe, toiminnallisia leikkejä ja tuotemarkkinointi”työtä” ryhmissä. Ryhmämme sai voiton! Aika makeeta.
Lähden Tammelantorille, vien varpusille terkut.
Yksin taalla on. Ehka moni haluaisi tehda caminonsa juuri talla tavalla – yksin. Lahdin aamulla Astorgasta, jossa meita oli kuusi vaeltajaa. Aamupaivalla edella tai takana kulki yksi puhumaton valkopartainen ranskalaismies, mutta kun kaksikymmenta kilometria oli mennyt, en nahnyt edes hanta. Caminoa lahella kulki autotie, siella meni kaksi pyorailijaa ja ehka nelisen autoa (ei yhtaan Nivaa!).
Nyt olen Foncebadónissa, jossa olin ensimmainen majoittuja (kello oli kolme iltapaivalla). Hospitalero kylla nauratti minua heittamalla vitsin ”Está lleno” ”Olemme taynna”.
Nyt kello on kuusi, aurinko laskee. Ehka tanne tulee viela joku muukin. Huomenna aion ylittaa caminon korkeimpana pidetyn kohdan eli Rautaristin (1488 m). Sitten alamakea loppupaiva.
Kiitos Jaana kertomuksistasi.
Tuo varustepäivitys oli hyvä tuossa aikaisemmin. On tärkeää tietää toistenkin, millaisilla varustteilla pärjää ja mitkä ovat hyviä, mitkä eivät tuollaisella vaelluksella.
Varusteista: tanaan kaarin kuorihousut polvihousuiksi. Nayttivat – sanoisinko – erikoisilta, mutta toimivat auringossa. Astorgasta olisin voinut ostaa jotkin muutaman euron polvihousut, mutta se olisi tuntunut liioittelulta.
On tosi hyva kavella sauvojen kanssa. Tanaan, kun camino alkoi viimein nousta Rabanal del Caminon jalkeen, pistin sauvoilla nelivedon paalle ja tuntui hyvalta, kun paasi makea ylos. Aika paljon taalla on tuota maantienlaidan seuraamista, en ollut muistanut ollenkaan. Jokainen camino on erilainen.
Kirjoittelimme aiemmin joululauluista. Tanaan sain inkivaarin ja kardemumman makuista suklaakakkua jalkiruuaksi Foncebadónin keskiaika-tavernassa. Tulipa joulu mieleen!
Hienoa, että oli lämmin majapaikka – ei tarvitse sinunkaan koko ajan pötkötellä untuvapussisi suojissa 🙂 Astorgassa on se kaunis Gaudin suunnittelema pieni ”disney-kirkko”. Muistan kaupungista myös vihreän huopahattuni, jonka ostin torin laidan pikkukaupasta yhtenä huhtikuun viileänä camino-hetkenä.
Täällä Tampereella on ollut välillä maassa ohutta lumipeitettä, mutta vain muutama aste pakkasta. Tenttiin lukiessa ja istuma-asentoon jähmettyessä on käynyt kateeksi mahdollisuuttasi kävellä ja liikutella itseäsi. Nyt on tentti ohi, ehtii taas ulos raikasta ilmaa haistelemaan – ja siivoamaan!
Kukaan ei ole vienyt poissaollessasi yläpihan linnuille ruokaa. Eilen illalla tiheämmässä puussa yöpyi useampi pikkulintu, niiden hahmot näkyivät oksilla pieninä mustina silhuetteina. Mistä hait niitä hyviä (linnuille kelpaavia) talipalloja, olivatko Lidlistä?
Olen koettanut hoitaa Marmot Helium -pussia muun muassa nyppimalla karkaavia hoyhenia takaisin (kiskomalla niita perapaasta toiselta puolen pussia).
Tassa olikin yhteydet poikki monesta paikasta, mutta matka jatkuu ja Antonio Gaudin palatsi on nahty.
Ja sullako se vihrea huopahattu on! Kavin varmaan samassa kaupassa ja tutkin punaista huopahattua (joulu tulee). Samalla sain nimen pyorealle fleeceputkihuivilleni, se on ”braga polar”.
Linnut ovat kranttuja, Lidl (taalla se sanotaan ”Liid-el”) on ainoa kelvollinen lintujen pahkina-rasva-sekoitteen myyja. Muutakin voi kokeilla, jos on pakkanen.