Sain pitää/jouduin pitämään oman (neljän hengen) huoneeni koko yon. Kaikkiaan meitä peregrinoja oli tusina.
Aamulla kuvasin Jouko Tyyrin muistomerkin. Hän menehtyi 9.5.2001 täällä Ponferradassa caminolla.
Päivä oli tukala, vaikka alkumatka kulki mukavasti kylästä kylään. Puolisen tuntia minulla oli jopa kävelyseuraa calicialaisesta nuoresta miehestä.
Aurinko paistoi. Cacabelosissa pidin evästauon. Ostin fruteriasta mandariinin ja banaanin. Pienemmissä paikoissa, jossa ei ole tällaisia hedelmäpuoteja, kannattaa katsella myymäläautoja, niistä saa usein monenlaista ruokaa.
Cacabelosin jälkeen camino vei kiertelemään viinitilojen reunoja. Yhtä mäkeä ylos, toista alas. Kyllä turhautti. Pääsenko ikinä mihinkään? Onko tässä mitään järkeä. Näen kaupungin (Villafranca del Bierzo) tuolla vasemmalla, mutta täällä pitää vain sukkuloida. Muutamia ihmisiä oli hoitamassa viinejä, niitä leikataan nyt. Yhdelle pellolle oli jätetty rypäleet paikoilleen. Ehkä niistä tulee jotain erikoishyvää viiniä, pakkasen puremaa?
Alkoi tuulla ja tuuli toi pilviä. Vaihdoin Villaftancassa kuoritakin päällimmäiseksi ja jatkoin matkaa. Nyt alkavat vuorien maisemat. Camino kulkee nyt maantien laitaa, mutta eristettynä itse tiestä betoniaidalla. Kaukana ylhäällä näkyy moottoritie Madridiin, se halkoo mitäänkyselemättä vuoret tunneleilla ja korkeilla silloilla. Camino (ja maantie) seuraavat Valcarcen jokea. Välillä menemme moottoritiesiltojen ali ja pian taas puikahdamme toiselle puolelle.
Haluan kävellä pidemmälle tänään, sillä huomenna on edessä nousu Cebreiron vuorelle. Jokainen askel tänään on pois huomiselta. Ohitan Perejen kylän maantien reunaa käymättä kylässä. Neljän kilometrin päässä on Trabadelo.
Soitan turhaan Trabadelon yksityisen alberguen ovea, ovi pysyy kiinni. Kävelen puoli kilometria ja myos kunnallinen albergue on kiinni. Myos baari on kiinni. Carmenin kauppa on kiinni. Mikään ei ole auki Trabadelossa. (Myohemmin luen omista papereistani, että yksityisen alberguen omistaja asuu majapaikkaamsa vastapäätä – soitin kai siis väärää ovikelloa).
Kello alkaa olla paljon. Kantapääkipu unohtui, kun valitsin matkan jatkamisen. Kiidän kohti seuraavaa kylää, vain vajaa neljä kilometria La Portelaan. Adrenaliini tuo vauhtia. Rekkoja tulee koko ajan, onneksi välissä on tuo aita. Oli pimeää, kun saavuin perille seitsemän jälkeen. La Portela oli hyvä paikka pysähtyä, sillä siinä loppui betoniaidan suoja.
Talvicaminon blogi 