Pyhiinvaeltajakuningas Alfonso IX on aikoinaan 1200-luvulla perustanut Sarrian kaupungin mäkiseen maastoon. Kiipesin rinteitä kauppareissulla. Ostin liikaakin ruokaa, joten aamulla pakkaan evääksi munakasta, porkkanaa, tomaattia, mandariinia ja leipää.
Aamulla camino lähtee kelttiläisten tarujen tammimetsään. Tammissa kasvoi saniaisia pääni korkeudella. Montakohan elävää olentoa nuo tammet ovat nähneet? Olennoista mieleen, maan saveen oli painunut tassunjälki, joka oli leveämpi kuin kenkäni (Haglofs nro 39). Otin siitä valokuvan, jotta eräopas Tuula voi analysoida minulle koiran (?) rodun myohemmin.
Caminolla on ruuhkaa. Tuttujen lisäksi tapaan kaksi paikkakuntalaista eli lugolaista, jotka näyttävät olevan viikonloppumatkalla, ja kolme korealaista nuorta naista. Plikat ovat sanoneet itsensä irti toistään ja ovat nyt kävelleet kuukauden caminoa. Takaisin Koreaan ei kellään ole kiirettä. Matka sujuu nopeasti jutellessa. Camino on välillä niin jokea, että joudumme kulkemaan pelloilla.
Jätän korealaiset ruokailemaan Ferreirosiin ja jatkan matkaa. Luvattua lehmänajoa seuraa. Täällä lehmät nähtävästi lypsetään kolme kertaa päivässä, miksi niitä muuten siirreltäisiin keskellä päivää. Juttelen eri lehmänajajien kanssa säästä ja Suomen säästä. Pakkaset täällä ovat kuulema ”aivan epänormaalia”.
Portomarin saa nyt jäädä, haluan Gonzariin. Aurinko lämmittää eikä matka ole pitkä, miksi en menisi sinne. Kahdeksan lisäkilometria oli kuitenkin raskas iltapäiväuurastus. Alkoi tuulla, tuli kylmä, kantapää kiukutteli.
Olin ostanut Tricasteiasta geelipohjat kenkiin, mutta niiden teho loppui juuri nyt. Ohittelimme lugolaisten kanssa verkkaisesti toisiamme. Pariskunnan miehellä oli rakkoja jalassaan eikä hän aikonut kävellä yhtään seuraava kylää edemmäs. Kerroin, että se on Gonzar, jossa albergue ja baari – ei muuta.
Jalkaa toisen eteen, jos vain kävelen koko ajan, olen Gonzarissa joskus ennen viittä.
Kun kylä viimein on edessä, baari on kiinni! Albergue on auki, menen tyhjään taloon sisälle, levitän makuupussin tuulettumaan kerrossänkyni päätyyn. Suihkusta tulee lämmintä vettä. Lugolaiset ovat sillä välin selvittäneet, että kylässä ovat kaikki muut paikat kiinni. Pariskunta jämähtää kiukkuisena alberguen pieneen ruokahuoneeseen. Olen ratkaisukeskeinen ja ehdotan heille taksimatkaa Portomarinin ravintoloihin.
Minä pesen pyykkiä (sillä lämpimällä vedellä). Alberguehen saapuu Antonio, laskettelutoppahousumies talvipäivästä. Hospitalero käy rahastamassa kolme euroa. Hän tekee meille ruokaa kotonaan, mutta ”parempi on, jos pärjäätte ilman”. Antonio ja minä pärjäämme kyllä eväillämme.
Lugolaiset soittavat jonkun hakemaan itsensä. Luulen, että he lähtevät kotiin siestani aikana.
Talvicaminon blogi 
Vai on sielläkin tassunjäkiä! Jellona varmaan!
Metsällä oltiin kokopäivä, arvaa palentiko?
Pakkasta meillä vain 12, mutta Imatralla 21, kertoi Pate. Ajelee yöllä postia myös Imatralla. Aika suuret vaihtelut.
Hyvä kun olet varannut ruokaa, kun eivät pidä kuppiloita auki.
Onko kirkotkaan auki iltaisin? Niinkuin aina kesällä kun minä olen siellä ollut. Joka iltahan kirkoissa oli iltamessut ja kaikki meni sinne.
Unilukkari laittelee silmiä kiinni aivan väkisin, sitä se päivä ulkona teettää.
Yhtä lailla kuin majoitus- ja ruokapaikat ovat monet kirkotkin olleet kiinni.
Yleensä minulla on vähän leipää, suklaata ja pähkinoitä varalla. Caminollahan harva asia tapahtuu sattumalta, joten Sarriasta jäi reppuun hyvät ruokavarastot Gonzarin iltaa ja aamua varten.
Conzarissa kävimme vain baarissa kahvilla/teellä ja hetken lepuuttamassa märkää olemustamme (satoi koko päivän) – silloin lokakuun 20. baari oli auki.