Monte do Gozo

image

Sade ja tuuli loppuivat, kun ne olivat kestäneet kaksi vuorokautta. Taivas oli pilvetön, aurinko paistoi, mutta sitten alkoi nostaa myrskyä ja pian tulikin rakeita. Koko päivä meni samaa rataa, aurinkoa, tuulta, rakeita, välillä satoikin ja taas aurinkoa, tuulta, rakeita jne.

Oikeastaan Biduedosta lähtien (Cebreiron jälkeen) camino kulkee silloin tällöin syvässä uomassa. Ihmiset, eläimet ja sää ovat kuluttaneet polun syvälle muuta maata alemmas. Ylhäällä kasvavat tammet, kastanjat ja täällä lännemmässä eukalyptuspuut. Väylän reunat voivat olla parikin metriä korkeita.

Tricastelaa ennen caminon uomassa oli tekeillä jonkinlainen salaojitustyömaa. Samanlaista voisi tehdä täälläkin päin, sillä onhan camino sateella paikoin vaikea kulkea.

On kyllä hienoa ajatella, että tuhannet ja tuhannet ihmiset ovat kulkeneet tätä samaa uraa kohti länttä. Huomisaamuna kun tulen Santiagoon, näen matkalla muistomerkin, jossa on muistaakseni mukana myös Pyhä Birgitta.

Pidän tänään Monte do Gozolla pyykki-illan, niin olen siisti huomenna. Tulen Santiagoon ”etuajassa”, koska onneksi sekä jalat, terveys että mieli kestivät caminon eikä minun tarvinnut pitää lepopäiviä matkalla. Koska huomenna kävelyä on jäljellä vain viisi kilometria, alkoivat tänään iltapäivällä ajatukset vilistää jo kaikkeen tulevaan, kuten lentolippujen checkkaukseen, Santiagon taidemuseossa käymiseen jne. Museot ovat varmaan maanantaina kiinni, joten niissä on kiva viettää aikaa huomenna, sunnuntaina

Arzúa

image
Kun on ollut useamman yön yksin albergueissa, melkein jo unohtaa millaista viihdykettä yhdessäolo onkaan. Kun eilen tulin Palas de Reihin, menin ensin kaakaolle ja syömään. Tiesin, että kunnallinen albergue on keskellä kylää, joten kiirettä sen löytämiseen ei ollut.

Kun tulin majapaikkaan, hospitalerotäti ilmoitti, että sänkyni on huoneessa D. Kävin katsomassa kerrossänkyjä täynnä olevaa huonetta, joka oli täynnä myös märkiä vaeltajia. Palasin rinkkoineni alakertaan ”kuivattelemaan” tavaroitani oleskeluhuoneen pattereilla.

– Tuo on vaarallista, ei saa kuivattaa noin, sanoi hospitalerotäti.
– Hirveän vaarallista on, siksi vahdinkin tässä vieressä.
Täti hyväksyi onneksi selityksen. Kaikilla muillakin pattereilla oli kyllä muiden vaatteita. Joku itämainen mies varasi kaksi patteria sadeviittojensa kuivattamiseen. Olisihan ne voinut kuivattaa vaikka ravistamalla pari kertaa?

Meni vähän aikaa ja yläkerran makuusalista tuli alas espanjalainen mies:
– Mulla on kylmä, onko huopia?
– Huopia on koko huushollissa vain kaksi, sanoi hospitalerotäti.

Kun mies oli mennyt ylös, tuli pian alas muitakin:
– Minäkin haluan huovan! (Kuka milläkin kielitaidolla.)

Mutta hospitalerotätipä oli antanut espanjalaiselle molemmat huovat. Seuraavaksi porukkaa alkoi hypätä alhaalla kysymässä, onko kaikkien kahdeksan pakko nukkua samassa pienessä kymmenen hengen huoneessa.
– Kyllä on. Ajatelkaa nyt lämmitystä. Kaikki nukkuvat huoneessa D.

Sitten espanjalainen huopamies tuli alas mun luokseni:
– Nukutkos sinä täällä oleskeluhuoneessa, minäkin tulen tänne nukkumaan.
– Joo, aion nukkua, mutta älä nyt puhu siitä ääneen.
– MINÄ TULEN MYÖS TÄNNE ALAS, MINULLA ON KYLMÄ. MINULLA EI OLE MAKUUPUSSIA.

Koska mies vaikutti vähän tumpelolta, siirsin malliksi oleskeluhuoneen yhden sohvarivin yhden patterin eteen ja laitoin siihen untuvapussini vähän kuin näyttääkseni, miten aion nukkua. Huopamies viritti huopansa keskelle huonetta pöydälle ja kävi siihen nukkumaan. En voi ymmärtää, miten pöydällä oli lämpimämpi nukkua kuin ylhäällä sängyssä, mutta saattoihan olla, että ylhäällä makuuhuone D:ssä oli tullut keskustelua huovista.

Päivän kävely sujui sateessa. Katselin tavallista tarkemmin patsaita ja vanhoja muistomerkkejä. Eilinen Os Larreirosin risti on ainutlaatuinen muihin verrattuna, sillä siihen on kuvattu toiselle puolelle Maria lapsen kanssa ja toiselle puolelle Kristus ristillä, aika pelkistetty elämäntarina.

Kävellessä mietin sitäkin, miten eilen yksi korealainen nuori mies oli vähän onnettomana. Hän oli tullut tänne löytääkseen elämälleen suunnan, mutta sitä ei ole vieläkään löytynyt. Meillä on harmittavan vähän yhteistä kieltä, mutta mietin, mitä sanoisin hänelle, jos mahdollisesti näemme vielä muutaman päivän ajan.

Melidessä satuin menemään kahvilaan, joka on erikoistunut suklaakaakaoon ja churroihin eli munkkeihin. Kyllä oli täydellinen sadesään taukopaikka.

Kuva on otettu Churrerian eli munkkipaikan edestä Meliden pääkadulta. Muuten pidin tabletin minigrippussissa sateen takia. Rinkassani on Deuterin hyvä sadesuoja, mutta olen lisäksi pakannut kaiken Pirkka-minigrippeihin. Lompakko ei ollut sellaisessa ja setelit olivatkin sitten melko kosteita.

Palas de Rei

image

Aamulla on klo 8.15 niin valoisaa, että näkee kulkea ilman otsalampun valoa. Kävelin Portomariniin. Minho-joessa on vesi nyt hyvin alhaalla ja korkealta sillalta näkyi alhaalla toinen silta, jota pitkin olisi kai myös päässyt yli. Tämä joki on loppumatkastaan Portugalin ja Espanjan rajajoki.

Kävin nauttimassa maitokahvia ja paahdettuja leipiä voilla & mansikkamarmeladilla. Kun lähdin jatkamaan matkaa, alkoi sataa. Sadetta riittikin koko päiväksi. En ole aikoihin ollut näin montaa tuntia vapaaehtoisesti sateessa ja tuulessa. Lämmintä oli onneksi, varmaan viitisen astetta.

Gonzarissa kuppila oli kiinni, mutta alberguen ovet auki. Pidin taukoa kahvilan katoksessa ja söin Portomarinista ostamiani eväitä: tuoretta leipää, kinkkua ja porkkanoita. Olen huomannut, että porkkananpalat ovat mukava kävelyeväs, ne eivät roisku syödessä eikä tarvitse miettiä, mihin kuoret laittaa.

Kävin katsastamassa Gonzarin kunnallisen alberguen keittiön: useita kattiloita ja asioita. Niin ne asiat muuttuu.

Minunhan ei olisi ollut mikään pakko kävellä tänne Palas de Reihin asti. Matkalla oli useita kunnallisia ja yksityisiä majapaikkoja, joista ainakin kunnalliset ovat aina auki täällä Galiciassa. Aukiolevia kahviloita en nähnyt ja loppumatkasta en enää edes halunnut pysähtyä.

Vaatteet kestivät muuten hyvin, mutta Lundhags-kengät eivät ole niin kumisaappaat kuin luulin. Jalat hölskyivät viimeiset kymmenen kilometria ja vettä oli kengissä kaadettavaksi asti. Toivottavasti saan ne kuivaksi huomiseksi, mutta eihän niissä oikein ole muuta kuivattamista kuin varret ja pohjalliset. Olisin tietysti voinut vaihtaa toiset sukat matkalla, mutta sitten minulla olisi ollut tuplasti märkiä sukkia.

Yksi ukko tienposkessa aamupäivällä, kun ei vielä tullut paljon vettä, sanoi, että huomenna on pahempi sää. Mitähän se tarkoittaa? Räntää? Oikeaa myrskyä?

Ferreiros

image

Pilvinen päivä, oikein mukava kävellä, lämmintä ehkä viitisen astetta aamusta alkaen. Tricastelasta San Xilin kautta kävellessä ensimmäiset kahvilat olivat kiinni, joten kaakaotarjoilua oli vasta 13 km päässä Convarissa. Siellä on kaksi baaria, joista toinen on maantien reunalla, toinen kylässä caminon varrella. Kylän lähellä on myös kaksi albergueta, entiseen kouluun kunnostettu kunnallinen majapaikka ja yksityinen (Albergue Privado Paloma y Leña), joka näyttää sympaattiselta.

Kävelin koko päivän yksin, joten minulla oli aikaa pohtia eläimiä caminolla.

Caminon voi tehdä kävellen, pyörällä ja myös ratsain. Olen nähnyt joskus kesäaikaan hevosvaeltajia. Ehkä hevosvaelluksesta on myös tulossa vähän bisnestä, sillä Villafrancasta lähtien olen nähny kahden firman mainoksia, joissa tarjotaan mahdollisuutta tehdä osa caminosta ratsain.

Hevonen sopii perheille. Olen nähnyt, että vanhemmat kulkevat jalan ja nassikat ratsastavat – kintut sojottaen hevosen leveän selän molemmilla puolilla.

Muutama vuosi sitten oli muotia tehdä caminoa aasin kanssa. Aasi vuokrattiin ja tavarat lastattiin sen kyytiin.

Koiriakin ihmisillä on joskus mukanaan, mutta ei niitäkään sentään talvella. Erityisesti amerikkalaisten caminojutuissa tunnutaan puhuvan paljon villikoirista. Tällä reissulla olen tajunnut, että villikoirat – joita en ole täällä koskaan nähnyt – saattavatkin olla noita maalaistalojen vapaana kulkevia koiria. Suhtaudun niihin kuten koiriin yleensäkin: en katso silmiin, pidän sauvat selän takana, etteivät ne näytä uhkaavilta, ja höpötän koirille jotain leppoisalla äänellä. Tänään jaarittelin useammallekin sekarotuiselle schäferille nakkimakkaroista. Hyvin ymmärsivät suomea!

Kissoja täällä maaseudulla on myös paljon. Aamulla olin todistamassa kissatappelua, jossa pienempi löysi turvapaikan puusta. Lähes kaikki, ei vaan kaikki kissat, ovat hyvinvoivan oloisia. Vuorilla Manjarinin alberguen originelli hospitalero Tomas Martinez tosin oli opettanut kissansa kerjäämään evästä ohikulkijoilta. Hänen kissoillaan oli laaja reviiri, tassunjäljille näkyi hangella kaukana alberguesta.

Joitakin elämiä pidetään mielestäni huonosti. Olen kerran sanonutkin yhdelle teinille, että hänen kanarialintunsa voisi paremmin, jos sillä olisi isompi häkki.

Pieni punarintainen metsälintu on nimeltään Ruskokerttu, Sylvia Undata espanjaksi ja latinaksi Curruca Rabilarga (opastaulu kertoi). Mustarastas ja se ovat aamulla yleensä ensimmäiset linnut. Aamut livertävät täällä jo kevättä.

Peuran olen kerran nähnyt caminolla. Heinäkuussa 2004 aamulla metsässä ennen Atapuercaa polulla seisoi naaraspeura. Tuijotimme toisiamme hienon hetken verran.

Käärmeitä täällä ei ole eikä hyttysiä (korjatkaa, jos olen väärässä). Kärpäsiä on kesällä, mutta niitä on aina siellä, missä on lehmiä.

Galiciassa riittää pieniä tiloja ja niillä lypsy- ja lihakarjaa. Lehmät lypsetään kolme kertaa päivässä, joten niitä siirrellään vähän väliä pellolle ja taas lypsettäväksi navettaan.

Vuohet ja lampaat ovat ulkona. Osa uuhista on jo vuoninut, ja karitsoita oli tänäänkin hauska seurata.

Hauskinta on kyllä seurata kanoja. Kirjavat kanat kulkevat vapaana ja kuopsuttelevat maata. Kukko vahtii ohikulkijoita ja koettaa oman egonsa mukaan joko haastaa uhkaajat tai johdattaa laumansa turvaan.

Majapaikasta
Ferreirosiin kunnallinen albergue: lämmintä myös aamulla, keittiössä kattila ja muutamia astioita, maksullinen pesu- ja kuivauskone, pattereiden päällä kuivausritilät (sukat kuivuivat jo illan aikana), ei nettiä, hinta kuusi euroa.

 

Tricastela

image

 

Tricastelassa olen taas lumirajan alapuolella. Säätiedot lupaavat kyllä lunta ja sadetta loppumatkalle, mutta tänään auringossa sitä on vaikea uskoa.

Vaeltajia on vähän, ja kävelen koko ajan yksin. Tänään olin kahvilla samaan aikaan californialaisen isä-tytär-parin kanssa. Iäkäs isä kulkee jo viidettä kertaa koko caminoa Ranskan rajalta, tytär tulee mukaan lyhyiksi pätkiksi. He kulkivat maantietä, minä menin caminoa, jos vain suinkin pääsin. Liukuesteet on hyvä varuste jäällä ja lumella.

Eilen samassa Cebreiron kunnallisessa alberguessa (kuusi euroa, hinnat nousseet taas) oli lisäkseni ranskalainen pariskunta, ecuadorilainen Jose Ma ja tšekkiläinen maanviljelijä Peter. Ranskalaisia en nähnyt muuten kuin yhdellä taukopaikalla, huomasin, kun olivat jaksaneet kantaa viinipullon taukoevääksi. Ecuadorilaisen vanhemmat ovat lähteneet Galiciasta siirtolaisiksi, joten hän on tavallaan katsomassa vanhempiensa maisemia. Jose Ma ajaa pyörällä, joten emme varmaan enää tapaa.

Enkä varmaan tapaa Peteriäkään. Hänen tarinaansa kuuluu se, että hän myi maatilansa neljä vuotta sitten ja on kulkenut siitä asti caminolla. Eilen hänen caminonsa päättyi, sillä Peter sai työpaikan La Faban alberguesta.

Italainen konkari Massimo on varmaan jo suunnannut jatkamaan alkuperäistä suunnitelmaansa, joka oli caminon aloittaminen Sevillasta. Tänne hän tuli siksi, että näki televisiosta, että Frances-reitillä on lunta.

Massimon ja minun kanssani Foncebadonissa samaan aikaan olivat myös venäläiset Maksim ja Irina. Oli hauskaa puhua venäläisten kanssa espanjaa. Jos näkisin heitä vielä, saattaisin kysyä, mikä toi heidät Irkutskista Siperiasta tänne.

Majapaikasta: Tricastela, yksityinen albergue Refugio de Oribio: lämmitys, viileää aamulla, huopia tarjolla, maksullinen pesu- ja kuivauskone, keittiössä mikro, kahviautomaatti ja paljon astioita, televisio & päivän lehti, suihkussa väliovi ja koukku, johon voi ripustaa vaatteensa. Wi-fi toimii vähän pätkien. Majoituksen hinta kahdeksan euroa.

 

 

 

 

Cebreiro

image

Lähdin aamulla Villafranca del Bierzosta kahdeksan aikoihin. Pikkupakkasta, kuivaa, aurinkoinen päivä tulossa. Kymmenen vuotta sitten keltaiseksi maalattu camino kulkee erotettuna maantiestä betoniaidalla. Kun ylhäällä kiitävä Madridin moottoritie on alitettu neljä kertaa, on aika kääntyä Trabadelon kylään.

Sitä seuraa monia kyliä, joissa lähes kaikissa on useampikin albergue ja ruokapaikka. Vega pde Valcarcen kylässä on kauppoja, leipomo, apteekki ja jopa pankki.

Nousu alkaa Herreirasin kylän jälkeen, ylöspäin maantietä, ylöspäin metsäpolkua. Tunnin kuluttua olen La Fabassa, mutta nousu ei siihen lopu. Camino on noussut nyt lumirajan toisella puolella ja solat ovat tuiskunneet täyteen. Edelläni on ollut kulkijoita, minulle olisi helpompaa, jos he olisivat kulkeneet peräkkäin ja tehneet yhden hyvän polun, mutta jokainen näyttää halunneen raivata oman tiensä (”parempi hiihdellä yksinään, tiens’ itse aukaista itselleen”).

Onneksi tänään onkin hankikanto, joten en uppoakaan kuten nuo edellämenneet. Aurinkokin paistaa. Tunti lisää ja olen La Lagunassa, josta pitäisi olla enää alle kolme kilometria huipulle, Cebreirolle.

Puhun tälläkin kertaa kaikkien kanssa. Kielitaitoni riittää säästä puhumiseen, joten siitä keskustellaan. La Lagunassa saan kutsun tulla sisälle asti pitämään taukoa, vaikka luulisi, että nämä ovat kaikki nähneet aivan tarpeeksi peregrinoja kylätiellään.

La Lagunan jälkeen camino on lähes umpilumessa, joten otan sovinnolla maantiereitin. Matkaa tulee saman verran, ja maantie on mukavan kuiva ja lumeton. Nousu Cebreirolle taitaa olla se kokemus, joka minut tänne vetää.

Cebreiron alberguessa ei ole kuin kaksi muuta vaeltajaa, joista toinen tuli pyörällä samaan aikaan kuin minäkin. Viideltä päivä oli kävelyn osalta valmis ja lähden etsimään ruokaa, joka täällä yleensä maistuu erinomaiselta.

Villafranca del Bierzo

image

 

Korealainen nuori mies on juuri valmistunut Dresdenin teknisestä yliopistosta ja kymmenen päivän kuluttua pitäisi lähteä kotiin Koreaan, jossa odottavat valmis työpaikka ja suvun odotukset. Hän on täällä miettimässä, mitä tekee elämällään. Miksikäs sinä olet (taas) täällä, hän kysyi minulta. ”Camino päättyy, kun se on tehty. Joillakuille riittää lyhyempi, toisten pitää palata uudestaan.”  Vastaus, jonka mukailin unkarilaisen Imre Kertészin vitsistä, miellytti itämään miestä.

Olin luullut, että jatkan tänään samanlaisessa auringonpaisteessa kuin eilen, mutta eipä käynyt niin. Aamu alkoi sumussa ja pikkupakkasessa. Autojen ikkunat olivat jäässä ja caminollekin tuli paikoin salakavalaa mustaa jäätä. Minulla on liukuesteet mukana kenkiin, mutta niitä ei sentään tarvittu.

Kostea, nihkeä sumu ei ottanut lähteäkseen. Rytmikseni tuli, että kävelin tunnin ja menin baariin Colacao-kaakaolle odottamaan sumun hälvenemiatä. Matka ei kyllä joutunut tällä tahdilla.

Camino oli aika asfalttivoittoista ja reitti kulki mukavasti kylästä kylään. Taas ollaan viinialueella. Pelloilla näkyi ihmisiä leikkaamassa viinipensaita, näytti jonkinlaiselta karsimisesta. Cacabelosin pikkupaikka mainostaa itseään peräti viinikaupunkina, sillä sen alueella on kymmenen viini-bodegaa.

Sumu hälveni vasta iltapäivällä. Kaikki oli kosteaa, ja kuorihanskoillekin oli nyt käyttöä.

Ponferrada

2015/01/img_3746.jpg

Kuljin aamupäivän vielä talvimaisemissa, jopa umpihangessa muutaman kilometrin. Lunta oli puolisääreen, joten kaikenlaisia ajatuksia käväisi mielessä. Reissuni kinoksissa oli tosin turvallista itsepäisyyttä, sillä tiesin kyllä koko ajan, että viimeistään 40 minuutin kuluttua olen taas maantiellä, jossa viksummat vaeltajat kulkivat.

El Acebon kylän kohdalla olin tullut niin paljon alaspäin, että lumi vähitellen loppui. El Acebon kylän hännille on rakennettu upealle paikalle uusi iso albergue. Kävin baarissa maitokahvilla ja kalebassileivoksella (se pullonmallinen kurpitsa). Tämä La Casa del Peregrino tarjoaa majoitusta, myös yksityishuoneilla, pesulan, ruokaa, juomaa, kaupan, uima-altaan ja mahtavat vuoristomaisemat.

Uusi paikka houkuttaa varmasti vaeltajia. Vaeltaja majoittuu (10 euroa), syö illallisen (9 euroa), pesee tai pesettää vaatteitaan vitosella, ostaa matkaevästä ja syö aamiaisen vaikkapa neljällä eurolla. Monissa vapaaehtoisten pyörittämissä kunnallisissa paikkoissa vitosen yömaksua vastaan saa viileän huoneen, viileän suihkun ja keittiön, jossa on muutama kuhmuinen kattila,

Onko parempi. että vapaaehtoiset ympäri maailmaa tulevat caminon hengessä pitämään yllä majapaikkoja vai onko parempi, että täyden-palvelun-talot luovat ehkä pysyviä työpaikkoja pieniin kyliin?

Oli hyvä, aurinkoinen päivä, mutta olisi pitänyt uskoa konkari-Massimoa (21 caminoa), joka sanoi, että Molinasecan jälkeen on turhaa ottaa lisäkilometreja kiertämällä Campon kautta. Niin oli turha kierros, yksi ainoa aukioleva baari, eikä jalkapallokentilläkään ollut nyt mitään nähtävää.

Foncebadón

 

FoncebadonSaavuin Rabanal del Caminon kylään yhden aikoihin ja minulla oli mielestäni kolme vaihtoehtoa

1) jaada Rabanaliin, seurustella, lueskella, syoda ja nukkua.

2) jatkaa matkaa ylamakeen Foncebadóniin. Nyt paistaa aurinko, mutta huomisesta saasta ei tieda. Millaista ylamaki olisi esimerkiksi tuiskussa tai rankkasateessa? Foncedabónin jalkeen on vain kaksi kilometria Rautaristille, caminon korkeimpaan kohtaan, jonka jalkeen seuraavat paivat ovat tasaista ja alamakea.

3) jatkaa matkaa ylamakeen Foncebadóniin, mutta huomata, etta siella ovatkin kaikki majapaikat kiinni ja palata omia jalkia takaisin Rabanaliin, koska eteenpain seuraava majapaikka El Acebo on liian kaukana eika ole mitaan takeita senkaan aukolosta.

Mita tein? Olen nyt lumisessa Foncebadónissa, kylan ainoassa aukiolevassa alberguessa. Kaikki muut olivat kiinni, yhdessa jopa luki kyltissa, etta se on auki, mutta sisalla lammitysta hoitava tytto (kirves! ja kasa halkoja heti ovensuussa) sanoi pahoitellen, etta seka majapaikka etta ravintola ovat kiinni tanaan. Onneksi Monte Irago oli auki, taalla saa myos ruokaa seitsemalta illalla. Sisalla on mittarin mukaan neljatoista astetta, joten kavinkin ulkona auringonpaisteessa lukemassa kirjaa talon seinustalla. Minun lisaksi takapihalla piipahti musta vuohi, vaalea pienempi vuohi, harmaavalkea mouruava kollikissa, valtavan iso vaalea koira ja pienempi koira. Miten niin hiljainen kyla?

Foncebadon on yksi naista pohjoisespanjalaisista kylista, joissa on keskiajalla ollut hyvinkin vilkasta caminon takia. Taalla on vaikuttanut erakko Guacelmo, joka rakenteli kaikenlaista vaeltajien avuksi, kuten sairaalan. Han pisti myos pystyyn Rautaristin (Cruz de Ferro) vanhan roomalaisen alttarin paikalle. Roomalaiset palvoivat taalla Mercuriusta, eikos se ollut myos aika sopivasti matkaatekevien jumala?

Sitten kyla tyhjeni. Kai nama tyhjenivat samalla tavalla kuin Suomessa: kun tie saatiin, ihmiset lahtivat. Taalla ei 1980-luvulla asunut kuin joku aiti poikansa kanssa. Nyt tanne on caminon uuden suosion myota tullut monta majapaikkaa, kauppa, keskiaikainen ravintola – kyla siis elaa taas, ainakin jos ei ole talvi ja lunta maassa.

Astorga

2015/01/img_3611-0.jpg

Täällä olen taas. Huomenna perjantaina on tarkoitus aloittaa tämä yhdentoista päivän pikku pyrähdys -camino kohti länttä.

Tulin Lufthansalla Madridiin, josta hyppäsin bussiin. Koko päivä meni matkustaessa, iltakuudelta, kun aurinko juuri laski, olin perillä Astorgasa.

Majoituin Sirves de Maria -albergueen. Täällä sisällä on hieman viileä, mutta ei onneksi kovin kylmä. Majoittaja, vapaaehtoinen mies, kokeili pattereita ja pyöritteli päätään. Koska nämä hospitalerot pitävät huolta vaeltajista, hän kyseli suunnitelmiani ja kertoi, että Foncebadonin molemmat majapaikat on suljettu lumen takia. Sitä ennen matkan varrella on Rabanalin kylä. jossa hospitaleron mukaan yksi albergue taas on avattu talviloman jälkeen.

Olen nyt majapaikkamme yhteiskeittiössä. Pitkän pöydän ääreen tuli toinenkin vaeltaja, mies täysissä sadekamppeissa (ei sada), täytyypä selvittää, millä kielellä voisi vähän huomista reittiä ihmetellä yhdessä, espanjaa taitaa osata. Vaikka kyllä mua jo nukuttaisikin.