Korealainen nuori mies on juuri valmistunut Dresdenin teknisestä yliopistosta ja kymmenen päivän kuluttua pitäisi lähteä kotiin Koreaan, jossa odottavat valmis työpaikka ja suvun odotukset. Hän on täällä miettimässä, mitä tekee elämällään. Miksikäs sinä olet (taas) täällä, hän kysyi minulta. ”Camino päättyy, kun se on tehty. Joillakuille riittää lyhyempi, toisten pitää palata uudestaan.” Vastaus, jonka mukailin unkarilaisen Imre Kertészin vitsistä, miellytti itämään miestä.
Olin luullut, että jatkan tänään samanlaisessa auringonpaisteessa kuin eilen, mutta eipä käynyt niin. Aamu alkoi sumussa ja pikkupakkasessa. Autojen ikkunat olivat jäässä ja caminollekin tuli paikoin salakavalaa mustaa jäätä. Minulla on liukuesteet mukana kenkiin, mutta niitä ei sentään tarvittu.
Kostea, nihkeä sumu ei ottanut lähteäkseen. Rytmikseni tuli, että kävelin tunnin ja menin baariin Colacao-kaakaolle odottamaan sumun hälvenemiatä. Matka ei kyllä joutunut tällä tahdilla.
Camino oli aika asfalttivoittoista ja reitti kulki mukavasti kylästä kylään. Taas ollaan viinialueella. Pelloilla näkyi ihmisiä leikkaamassa viinipensaita, näytti jonkinlaiselta karsimisesta. Cacabelosin pikkupaikka mainostaa itseään peräti viinikaupunkina, sillä sen alueella on kymmenen viini-bodegaa.
Sumu hälveni vasta iltapäivällä. Kaikki oli kosteaa, ja kuorihanskoillekin oli nyt käyttöä.
Talvicaminon blogi 
Kyllä täällä Anittakin seuraa, vaikkei ole vielä kommentoinut. Vaikka liikut yksin, et taida kokea itseäsi yksinäiseksi. Mun henkinen caminoni taisi olla viime vuonna kotioloissa. Nyt voisinkin vaihteeksi ajatella jo fyysistäkin kävelyä. Hyvää kävelyä ja meditatiivisia ajatuksia sinne.
ja ruusukin kukkii jo.