Yö alberguessa oli vähän levoton, moni oli ensimmäistä yötä kuten minäkin. Joku halusi pitää valoja päällä myöhään illalla, vaikka toiset nukkuivat. Joku tykkäsi, että ikkuna olisi kiva pitää auki yöllä.
Aamulla oli sateetonta ja kovin sumuista. Pian aurinko lämmitti jo kummasti ja kaikki vähentelivät vaatteitaan. Juttelin useiden ihmisten kanssa, mutta kävelin yksin. Koska kuljimme Valcarlosin reittiä ja kylien kautta, sain sopivasti maitokahvia kävelyn aikana.
Vieläkin vähän harmitti, että Napoleonin reitti vuorille oli suljettu, mutta niinhän se on, ettei samaan lätäkköön voi astua kahta kertaa. Nyt oli toisenlainen päivä kuin olin ajatellut. Valcarlosin reitillä on sitä paitsi oikein kauniita maisemia. Kylissä näki myös, miten puutarhakukat kukkivat jo.
Olin puolenpäivän aikoihin kohdassa, jossa kyltti kertoi, että Roncesvallesiin on 4,8 kilometria. Muutkin huomasivat saman ja aurinkoisella rinteellä näki kivasti siestaa viettäviä peregrinoja.
Loppumatkan viiden viimeisen kilometrin pätkällä olikin sitten lunta (kuva) ja sellaiset ylämäet, että ne kiivettyään voi julistaa itsensä sankarivaeltajaksi ja palkita itsensä haluamallaan tavalla.
Talvicaminon blogi
Kertomuksia caminolta
Talvicaminon blogi 
Jos on joskus helppoa, niin sitten taas tulee rankkaa – näin se taitaa olla: että alamäen jälkeen tulee ylämäki ja päinvastoin.
Vaan ensimmäinen etappi on päästy maaliin ja huomenna jatkoa.
Yksi aivan uupunut mies kysyi äsken minulta, mikä päivä on rankin, tämä ensimmäinenkö. Mie vastasin caminofilosofisesti, että jokaisena päivänä voi olla rankka hetki, jolloin ihmettelee, miksi on täällä.
Ja taas siellä mennään. Menossa mukana.