Villafranca Montes de Oca

  
Aamu alkoi jo neljältä, kun isossa makuusalissa Santo Domingo de la Calzadan alberguessa jonkun herätyskello alkoi soida. Saattoi se olla kännykänkin herätys. Pipitys jatkui ja vähitellen tuntui, että kaikki heräsivät. Ihmiset rykivät ja valoista näki, että moni tarkisti kellonaikaa kännystään. Viimein hyppäsin sängystä ja menin kohti pipinää. ”Tuo on sinun!” sanoin soivan rinkan viereiselle alasängylle. Mies sanoi, että ”Ei ole, ei ole”. Pipitys jatkui, intimme vähäsen, muutkin puuttuivat asiaan, kunnes mies suostui nostamaan rinkkansa ja huomasi, että soitto kuului sen sisältä. Ehkä hänellä oli uusi herätysääni, jota hän ei vielä tuntenut.
Koetin nukkua, mutta moni oli herännyt kokonaan ja viritteli lähtöä. Minäkin lähdin jo vartin yli kuusi. Täysikuuta ei näkynyt pilvien takaa. Varttia vaille seitsemän oli jo suht valoisaa. 
Granonissa oli leipomon (Panaderia de Jesús) ovi auki, joten hain kahdella eurolla pussillisen keksejä, joita tarjoilin kylän jälkeen maisema/taukopaikassa muille. Kun lähdimme, sain kävely- ja jutteluseuraa, joten matka taittui mukavasti. Toinen päivä perätysten kävelin seurassa. Redecilla del Caminon aamukaakaon aikana alkoi vähän sataa. Sadetta, tai pientä tihkua, jatkuikin sitten koko päivän. 
Kävelyseurani jäi Beloradoon, mutta päätin jatkaa vielä muutaman tunnin. Kello oli 12.20, joten keskusaukion baareissa ei vielä ollut varsinaista ruokaa, vaan tapaksia, eapanjalaisia pikkusyötäviä. Otin muun muassa rapuleipää, joka oli oikein maukasta. 
Tihkusateen lisäksi alkoi tuulla. Pistin iPadin kuunteluun podcasteja, ääniohjelma Marjo Kuuselan tanssista vei ajatukset pois viileästä ilmasta. Viikko sitten olisin pitänyt tätä säätä lämpimänä, nyt tuntuu kylmältä.
Espinosa del Caminon pikkubaarissa oli perheitä. Samanlaista on täällä kuin muuallakin, koetin laskea, oliko enemmän ihmisiä vai erilaisia näyttöjä, joita he kaikki tuntuivat naputtelevan. Pieni ihminen alkoi huutaa äidiltään ”tetaa”, mutta maito ei tainnut olla ruokalistalla. Lahjoitin hänelle ja isosiskolle pari keltaista huovasta tehtyä pääsiäispupua, joiden muistin olevan rinkan päällitaskussa. Täytyy laittaa aamulla yksi keltainen pupu omaan mustaan hattuunikin. 
Tulin jo aika väsyneenä tänne Villafranca Montes de Oca -kylään huomatakseen, että kylän albergue on kiinni. Vettä tihkuaa, seuraavaan kylään matkaa kolme tuntia, päätin jo mennä pensionaattiin. Jäin odottamaan kahta takaa tulevaa vaeltajaa kertoakseni, etten aio kävellä enää yhtään. Frans Itävallasta ja Tommaso Italiasta kertoivatkin minulle, että kylässä on uusi albergue osana San Anton Abad -hotellia.
Tänne tulimme. Oli luksusta käydä hotellin tyylikkäällä puolella maksamassa majapaikka ja iltaruoka (yhteensä 20 euroa). 
Siestalevon aikaan muistelin, mitä siistejä vaatteita on mukana. Puhdas, musta paita ja kaunis silkkihuivi saivat respan rouvalta hyväksyvän hymyn, kun menimme porukalla ravintolasaliin. 
Ruokaillessa on hauska seurata kulttuurien kohtaamisia. Aasialainen mies suositteli ruotsalaiselle naisille spagettia, joka on ”kerrankin keitetty riittävän kypsäksi”. Hän piti myös kastikkeesta, jossa oli suunnilleen pelkästään kermaa ja ketsuppia. Heh! Ei kuulu kerma kaikkien maiden keittiöperinteeseen. 
Tämän caminon herkut ovat tehneet minusta niin ronkelin, etten voi suositella San Anton Abad -hotellin kovin keskinkertaista Menu del Peregrinoa. Eivät kattokruunut aina takaa hyvää ruokaa. Onneksi tämä ravintola on samassa rakennuksessa, ja pääsenkin jatkamaan siestaa aivan pian. 
Lähetän vain tämän päivityksen, joko hotellin ilmaisella wi-fillä tai sitten Orangen nettikortilla, jonka ostin Pamplonasta 20 eurolla varmistamaan yhteyksiä. 

Advertisement