Ferreiros

image

Pilvinen päivä, oikein mukava kävellä, lämmintä ehkä viitisen astetta aamusta alkaen. Tricastelasta San Xilin kautta kävellessä ensimmäiset kahvilat olivat kiinni, joten kaakaotarjoilua oli vasta 13 km päässä Convarissa. Siellä on kaksi baaria, joista toinen on maantien reunalla, toinen kylässä caminon varrella. Kylän lähellä on myös kaksi albergueta, entiseen kouluun kunnostettu kunnallinen majapaikka ja yksityinen (Albergue Privado Paloma y Leña), joka näyttää sympaattiselta.

Kävelin koko päivän yksin, joten minulla oli aikaa pohtia eläimiä caminolla.

Caminon voi tehdä kävellen, pyörällä ja myös ratsain. Olen nähnyt joskus kesäaikaan hevosvaeltajia. Ehkä hevosvaelluksesta on myös tulossa vähän bisnestä, sillä Villafrancasta lähtien olen nähny kahden firman mainoksia, joissa tarjotaan mahdollisuutta tehdä osa caminosta ratsain.

Hevonen sopii perheille. Olen nähnyt, että vanhemmat kulkevat jalan ja nassikat ratsastavat – kintut sojottaen hevosen leveän selän molemmilla puolilla.

Muutama vuosi sitten oli muotia tehdä caminoa aasin kanssa. Aasi vuokrattiin ja tavarat lastattiin sen kyytiin.

Koiriakin ihmisillä on joskus mukanaan, mutta ei niitäkään sentään talvella. Erityisesti amerikkalaisten caminojutuissa tunnutaan puhuvan paljon villikoirista. Tällä reissulla olen tajunnut, että villikoirat – joita en ole täällä koskaan nähnyt – saattavatkin olla noita maalaistalojen vapaana kulkevia koiria. Suhtaudun niihin kuten koiriin yleensäkin: en katso silmiin, pidän sauvat selän takana, etteivät ne näytä uhkaavilta, ja höpötän koirille jotain leppoisalla äänellä. Tänään jaarittelin useammallekin sekarotuiselle schäferille nakkimakkaroista. Hyvin ymmärsivät suomea!

Kissoja täällä maaseudulla on myös paljon. Aamulla olin todistamassa kissatappelua, jossa pienempi löysi turvapaikan puusta. Lähes kaikki, ei vaan kaikki kissat, ovat hyvinvoivan oloisia. Vuorilla Manjarinin alberguen originelli hospitalero Tomas Martinez tosin oli opettanut kissansa kerjäämään evästä ohikulkijoilta. Hänen kissoillaan oli laaja reviiri, tassunjäljille näkyi hangella kaukana alberguesta.

Joitakin elämiä pidetään mielestäni huonosti. Olen kerran sanonutkin yhdelle teinille, että hänen kanarialintunsa voisi paremmin, jos sillä olisi isompi häkki.

Pieni punarintainen metsälintu on nimeltään Ruskokerttu, Sylvia Undata espanjaksi ja latinaksi Curruca Rabilarga (opastaulu kertoi). Mustarastas ja se ovat aamulla yleensä ensimmäiset linnut. Aamut livertävät täällä jo kevättä.

Peuran olen kerran nähnyt caminolla. Heinäkuussa 2004 aamulla metsässä ennen Atapuercaa polulla seisoi naaraspeura. Tuijotimme toisiamme hienon hetken verran.

Käärmeitä täällä ei ole eikä hyttysiä (korjatkaa, jos olen väärässä). Kärpäsiä on kesällä, mutta niitä on aina siellä, missä on lehmiä.

Galiciassa riittää pieniä tiloja ja niillä lypsy- ja lihakarjaa. Lehmät lypsetään kolme kertaa päivässä, joten niitä siirrellään vähän väliä pellolle ja taas lypsettäväksi navettaan.

Vuohet ja lampaat ovat ulkona. Osa uuhista on jo vuoninut, ja karitsoita oli tänäänkin hauska seurata.

Hauskinta on kyllä seurata kanoja. Kirjavat kanat kulkevat vapaana ja kuopsuttelevat maata. Kukko vahtii ohikulkijoita ja koettaa oman egonsa mukaan joko haastaa uhkaajat tai johdattaa laumansa turvaan.

Majapaikasta
Ferreirosiin kunnallinen albergue: lämmintä myös aamulla, keittiössä kattila ja muutamia astioita, maksullinen pesu- ja kuivauskone, pattereiden päällä kuivausritilät (sukat kuivuivat jo illan aikana), ei nettiä, hinta kuusi euroa.

 

Mainokset

Tricasteia

Talvi tuli! Illalla katselin vielä kirkasta tähtitaivasta Cebreiron yllä ja mietin linnunrataa. Sitähän sanotaan, että linnunrata tuo caminon vaeltajille energiaa.

Aamuviideltä taivas oli kirkas, mutta seitsemältä tuli talvi. Powerstrech-bungyt ja kuorihousut jalkaan, fleece ja kuoritakki päälle. Toivottelin kahdeksalta kaikille hyvat caminot (buen camino). Meitä oli kaikkiaan kymmenen, aivan uusia tuttavia pariisilaiset nuori poika ja tytto sekä genovalainen mies, joka liikkuu korealaisen nuoren pojan kanssa. Pariisilaiset laumaantuivat heti kahden muun ranskalaisen kanssa, joita olen nähnyt Astorgasta asti. ”Astorgalaisista” toinen on pitkä, hyväntuulinen alfauros ja toinen valkopartainen setä, joka kantaa rinkkansa päällä sateenvarjoa.

Ulos! Lunta tuli vaakasuorassa. Kirjoitin ”Buen camino” oven viereen penkin lumeen. Koetin ensin lähteä metsäreittiä, mutta kun nuolia ei näkynyt, palasin takaisin leveämmille poluille eli maantien laitaan.

Onneksi tuuli oli takaa. Tarvoin eteenpäin, morjestin oranssia aura-autoa maantiellä. Pian camino kääntyi kyläteille. Onkohan tämä tuiskua? Ei, koska tuiskussa lunta sataa enemmän. Myos pyryssä lunta on enemmän. Päätin sanoa ilmaa myräkäksi. Galicialainen lumimyräkkä. Pohdin osaisinko selittää espanjaksi erilaisia lumi-sanojamme. Mikä on pälvi? Se on paikka, jossa on ollut lunta, mutta josta aurinko on sen sulattanut pois.

Olin hyvällä tuulella, kun kaksi viikkoa odotettu lumi viimein tuli. Ja ei se nyt ole tämän pahempaa. Hospitalin kylässä laitan taas raudat kenkiin. Niistä ja sauvoista on vähän apua jäisillä rinteillä.

Lumi kadottaa värit maisemasta. Vuorten rinteillä pellot laikuttuvat valkoisiksi. Kaikki on mustaa, valkoista ja vihreänharmaata.

Alto do Pozolla (caminon korkeimpia kohtia, 1337 m) on baari auki. Sisällä on jo kaksi vaeltajamiestä ja poydällinen paikallisia haalarityoläisiä. Jälkimmäisiltä taitaa jäädä tyopäivä väliin: kahvin lisäksi poydässä on lähes tyhjä pullo viiniä, pullo viinaa ja paljon laseja.

Toinen vaeltajamies kysyy minulta kaaduinko minäkin viimeisessä rinteessä. Näytän rautoja ja hän nyokyttelee. Hän kiskoo lasketteluhaalareita päälleen ja tekee lähtoä. Juon kaakaota, syon tostadaa ja kieltäydyn kahvilanpitäjän tarjoamasta takanvieruspaikasta. Minulla täällä varmaan vähiten kylmä on.

Kun lähden, tulevat ranskalaiset. Pojalla on lasit aivan huurussa.

Matka jatkuu. Enää noin 12 kilometria Tricasteiaan. Koetan kuvata yhtä lähdettä (hanaa), josta tuuli lennättää veden vaakasuoraksi. Lunta tulee vähän enemmän. Vuoret ovat mustia, pilvet kulkevat huippujen alapuolella.

Tuuli loppuu. Lumisade loppuu. Yht’ äkkiä huomaan, että tuolla pellolla ei ole lainkaan lunta ja pian olen itsekin polulla, jossa ei ole lunta. Tajuan, että olen tullut niin alas, ettei lunta enää tule.

Muutama hetki ja olen Triacasteiassa. Täällä on ollut ennen majapaikkojen lisäksi vaeltajille myos vankila. Olen kunnolla ja menen ensimmäiseen alberguehen, joka on heti kaupungin ensimmäisiä taloja vasemmalla. Olen ensimmäinen majoittuja, yo lämpimässä talossa maksaa kolme euroa, saan valita itselleni oman neljän hengen huoneen.

Sahagun

Suunnitelmissa oli taivaltaa vain Calzadilla de la Cuezan (17,2) ja Ledigosin (6,2)  kautta Terradillos de Templariosiin (3,3), mutta tanne sitten paadyin Sahaguniin.  Kaikki nuo valikylat ovat hyvin pienia, Sahagun on kaupunkimaisempi.  Calzadillassa caminonuolet on maalattu niin, etta vaeltaja kulkee baarin ohi ja baari olikin auki. Sain taas Colacao-kaakaon.

Olen ihastellut haukkoja.  Eras heista naytti minulle, miten vahvan pyrston avulla voi tuulessa tehda tayden kehan vaeltajan ylla. Pyrsto toimii kuin perasin. Tanaan tapasin myos mustan naadanoloisen pienen petoelaimen.  Sekaan ei aristellut minua ja juoksi edellani tovin.

Varpusista olin todella kiinnostava. Taman paivan reitin varrelle on istutettu puita (vasemmalle) ja pensaita (oikealle).  Puiden ideahan on tuoda joskus suojaa etelasta paistavalta auringolta. Pieni varpusparvi lehahti mukanani pensaissa muutamia kymmenia metreja. Mita lienevat varpuset pohtineet? Ehka niilla on yhteistajunta Tammelantorin varpusten kanssa ja odottivat Hannan kahvilan sampylamuruja minulta.

Tanaan oli sitten taas tuulipaiva. Jatkoin psyykkausharjoituksia. Kuvittelin itseni kavelemaan pilkille Saimaalla – heti tuuli alkoi tuntua suorastaan lampimalta. Nyt saa nauraa – ajattelin myos olevani laivan keulakuva, ei oikein toiminut. Viimein loytyi toimiva mielikuva: olin haukka, joka lensi vastatuuleen.

Mutta takaisin realismin pariin. Caminon voi tehda nykyaan tehda paitsi kavellen, pyoralla ja ratsain, myos moottoripyoralla! Tasta todisteena Sahagunin kunnallisessa alberguessa yopyy pieni, mutta meluisa lauma mahakkaita moottoripyoramiehia. Muuten taalla olisi vain yksi pyorailijaseta minun lisakseni. Motskarilla matkan heittaa neljassa paivassa.

Jose ei ole tullut tanne. Aamulla han vaitti voivansa paremmin, kun jatin hanelle aamulla kekseja ja leipaa. Mies sanoi lahtevansa linja-autolla ”Larrasoanaan” (joka ei ole taallapainkaan), enka ruvennut kipealta ihmiselta tarkemmin kyselemaan osoitetta. Kaikesta pikaystavyydesta kiitollisena Jose halusi halata ja katella laksiaisiksi, mutta sain nopeasti sanottua, etta jossein nyt sentaan kuitenkaan. Kylla se minullakin kieli kaantyy, kun tarvetta on!