Santiago de Compostela

image

Katedraalin Obradoiro-julkisivu on remontissa.

Menen puolenpäivän aikaan pyhiinvaeltajien messuun. Siellä näkee taas kaikki ja ehkä kuulee taas sen kaunisäänisen nunnan opastavan meitä kuulijoita laulamaan.

Katedraaliin ei saa enää viedä rinkkoja. Kirkkovisiitin ajaksi reput voi jättää pyhiinvaeltajien toimistoon, Rua Villar 3. Sieltä saa myös vaelluksesta todistuksen (compostela), jos sellaisen haluaa.

Tervehdin aamulla Pyhän Birgitan reliefiä. Muistomerkki on vuodelta 2004, joten ei ihme, etten muista sitä ensimmäisiltä caminoilta. Meidän Birgitta on espanjaksi Brigida de Sueco.

Jos muuten liikutte Tampereella, Vapriikissa on juuri avattu näyttely ”Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla”. Nykyvaelluksia esittelevässä näyttelyn kohdassa on pohjana Edithin, Heidin ja minun ottamiani camino-valokuvia. Näyttelystä on tietoa sivulla: http://vapriikki.fi/nayttelyt/suomalaisten-pyhiinvaellukset-keskiajalla/

Varusteista muutamia kommentteja näin caminon päätteeksi:

Hyviä varusteita minulla ovat olleet:
Luonnonmateriaalit. Kuorivaatteiden alla minulla ovat toimineet hyvin erilaiset luonnonmateriaalit, kuten merinovillan ja silkin sekoitteesta tehdyt paidat. Viileinä aamuina ranteita ovat lämmittäneet silkistä tehdyt lämmittimet (Tamsilk, Kangasala).

Leveälierinen hattu. Suojaa sateelta ja rakeilta. Hatussa on myös pieni suutarin laittama haka, josta voin ripustaa hatun auringossa vaikkapa repun rintaremmiin.

iPad Mini. Jotkut haluavat vaeltaa ilman tekniikkaa, mutta minulle sopii, että yhdessä laitteessa on matkaopas, kartat, matkapäiväkirja, kamera, videokamera, netti, sähköposti, valokuva-arkisto jne. Ajanvietteeksi olen ladannut Yle-podcasteja, joita voi kuunnella milloin vain ilman nettiyhteyttä. Valokuva-arkistosta on hyötyä, kun koettaa selittää huonolla kielitaidolla esimerkiksi kotimaan asioita (”kun järvi on jäässä, jään päällä voi kävellä”).

Fleeceputkihuivi. Olen kehunut tätä ennenkin, mutta kyllä on euron varusteesta ollut iloa tälläkin matkalla. Suojaa ja lämmittää kaulaa tai kasvoja, ilman en osaisi vaeltaa. Nyt talvisissa oloissa mulla oli tämän alla ohut silkkihuivi lisälämmikkeenä.

Onnettomia varusteita minulla ovat olleet:

Uudet kuorihanskani. En ehtinyt testata näitä Suomessa kuin muutamana päivänä. Toimivat pakkasessa ja olivat avuksi sumupäivänä, mutta eivät pidä sadetta kuin puoli tuntia. Luulin kyllä selittäneeni XXL:n myyjälle, että tarvitsen käsineet, jotka kestävät kymmenen päivän satee, mutta ei onnistunut tämä ostos ja käsineongelmani jatkuu siis edelleen.

Lundhagsin sukat. Olen aiemmin käyttänyt aina Falke-vaellussukkia, mutta viime keväänä, kun ostin Lunghagsin vaelluskengät, sain ensimmäiset tällaiset kaupan päälle. Sukat ovat toimineet kotimaan kävelyillä, mutta täällä alamäissä huomaa, miten sukat valuvat varpaisiin ja niitä saa ryhtyä oikomaan. Alamäki paljastaa sukan luonteen, just niin! Lunghagsin sukkien valmistus on loppunut jonkun tuoreen yrityskaupan myötä.

Muita huomioita varusteista:

Marmot Helios -makuupussi. Tällä caminolla olisin pärjännyt kesämakuupussilla. Muutamina aamuina oli viileää, mutta ei koskaan kylmää, kuten esimerkiksi 2007 huhtikuun caminolla Villadangos del Páramossa takan ”lämmössä” tai Santibáñez de Valdeiglesiasin lämmittämättömässä vanhassa koulussa. Pidin nyt untuvapussiani paljon peittona, jotta se ei ollut liian kuuma. Cebreirolla oli niin lämmin, että nukuin pelkässä makuupussin sisäpussukassa.

Black Diamond Ultra Distance -kävelysauvat. Hyvin kevyet sauvat menevät pieneen tilaan, sillä taittuvat alle 40 sentin kokoon. Oli hassua huomata, että monen tunnin käytössä sauvoista lähti käsiin mustaa väriä.

Mainokset

Palas de Rei

image

Aamulla on klo 8.15 niin valoisaa, että näkee kulkea ilman otsalampun valoa. Kävelin Portomariniin. Minho-joessa on vesi nyt hyvin alhaalla ja korkealta sillalta näkyi alhaalla toinen silta, jota pitkin olisi kai myös päässyt yli. Tämä joki on loppumatkastaan Portugalin ja Espanjan rajajoki.

Kävin nauttimassa maitokahvia ja paahdettuja leipiä voilla & mansikkamarmeladilla. Kun lähdin jatkamaan matkaa, alkoi sataa. Sadetta riittikin koko päiväksi. En ole aikoihin ollut näin montaa tuntia vapaaehtoisesti sateessa ja tuulessa. Lämmintä oli onneksi, varmaan viitisen astetta.

Gonzarissa kuppila oli kiinni, mutta alberguen ovet auki. Pidin taukoa kahvilan katoksessa ja söin Portomarinista ostamiani eväitä: tuoretta leipää, kinkkua ja porkkanoita. Olen huomannut, että porkkananpalat ovat mukava kävelyeväs, ne eivät roisku syödessä eikä tarvitse miettiä, mihin kuoret laittaa.

Kävin katsastamassa Gonzarin kunnallisen alberguen keittiön: useita kattiloita ja asioita. Niin ne asiat muuttuu.

Minunhan ei olisi ollut mikään pakko kävellä tänne Palas de Reihin asti. Matkalla oli useita kunnallisia ja yksityisiä majapaikkoja, joista ainakin kunnalliset ovat aina auki täällä Galiciassa. Aukiolevia kahviloita en nähnyt ja loppumatkasta en enää edes halunnut pysähtyä.

Vaatteet kestivät muuten hyvin, mutta Lundhags-kengät eivät ole niin kumisaappaat kuin luulin. Jalat hölskyivät viimeiset kymmenen kilometria ja vettä oli kengissä kaadettavaksi asti. Toivottavasti saan ne kuivaksi huomiseksi, mutta eihän niissä oikein ole muuta kuivattamista kuin varret ja pohjalliset. Olisin tietysti voinut vaihtaa toiset sukat matkalla, mutta sitten minulla olisi ollut tuplasti märkiä sukkia.

Yksi ukko tienposkessa aamupäivällä, kun ei vielä tullut paljon vettä, sanoi, että huomenna on pahempi sää. Mitähän se tarkoittaa? Räntää? Oikeaa myrskyä?

Ferreiros

image

Pilvinen päivä, oikein mukava kävellä, lämmintä ehkä viitisen astetta aamusta alkaen. Tricastelasta San Xilin kautta kävellessä ensimmäiset kahvilat olivat kiinni, joten kaakaotarjoilua oli vasta 13 km päässä Convarissa. Siellä on kaksi baaria, joista toinen on maantien reunalla, toinen kylässä caminon varrella. Kylän lähellä on myös kaksi albergueta, entiseen kouluun kunnostettu kunnallinen majapaikka ja yksityinen (Albergue Privado Paloma y Leña), joka näyttää sympaattiselta.

Kävelin koko päivän yksin, joten minulla oli aikaa pohtia eläimiä caminolla.

Caminon voi tehdä kävellen, pyörällä ja myös ratsain. Olen nähnyt joskus kesäaikaan hevosvaeltajia. Ehkä hevosvaelluksesta on myös tulossa vähän bisnestä, sillä Villafrancasta lähtien olen nähny kahden firman mainoksia, joissa tarjotaan mahdollisuutta tehdä osa caminosta ratsain.

Hevonen sopii perheille. Olen nähnyt, että vanhemmat kulkevat jalan ja nassikat ratsastavat – kintut sojottaen hevosen leveän selän molemmilla puolilla.

Muutama vuosi sitten oli muotia tehdä caminoa aasin kanssa. Aasi vuokrattiin ja tavarat lastattiin sen kyytiin.

Koiriakin ihmisillä on joskus mukanaan, mutta ei niitäkään sentään talvella. Erityisesti amerikkalaisten caminojutuissa tunnutaan puhuvan paljon villikoirista. Tällä reissulla olen tajunnut, että villikoirat – joita en ole täällä koskaan nähnyt – saattavatkin olla noita maalaistalojen vapaana kulkevia koiria. Suhtaudun niihin kuten koiriin yleensäkin: en katso silmiin, pidän sauvat selän takana, etteivät ne näytä uhkaavilta, ja höpötän koirille jotain leppoisalla äänellä. Tänään jaarittelin useammallekin sekarotuiselle schäferille nakkimakkaroista. Hyvin ymmärsivät suomea!

Kissoja täällä maaseudulla on myös paljon. Aamulla olin todistamassa kissatappelua, jossa pienempi löysi turvapaikan puusta. Lähes kaikki, ei vaan kaikki kissat, ovat hyvinvoivan oloisia. Vuorilla Manjarinin alberguen originelli hospitalero Tomas Martinez tosin oli opettanut kissansa kerjäämään evästä ohikulkijoilta. Hänen kissoillaan oli laaja reviiri, tassunjäljille näkyi hangella kaukana alberguesta.

Joitakin elämiä pidetään mielestäni huonosti. Olen kerran sanonutkin yhdelle teinille, että hänen kanarialintunsa voisi paremmin, jos sillä olisi isompi häkki.

Pieni punarintainen metsälintu on nimeltään Ruskokerttu, Sylvia Undata espanjaksi ja latinaksi Curruca Rabilarga (opastaulu kertoi). Mustarastas ja se ovat aamulla yleensä ensimmäiset linnut. Aamut livertävät täällä jo kevättä.

Peuran olen kerran nähnyt caminolla. Heinäkuussa 2004 aamulla metsässä ennen Atapuercaa polulla seisoi naaraspeura. Tuijotimme toisiamme hienon hetken verran.

Käärmeitä täällä ei ole eikä hyttysiä (korjatkaa, jos olen väärässä). Kärpäsiä on kesällä, mutta niitä on aina siellä, missä on lehmiä.

Galiciassa riittää pieniä tiloja ja niillä lypsy- ja lihakarjaa. Lehmät lypsetään kolme kertaa päivässä, joten niitä siirrellään vähän väliä pellolle ja taas lypsettäväksi navettaan.

Vuohet ja lampaat ovat ulkona. Osa uuhista on jo vuoninut, ja karitsoita oli tänäänkin hauska seurata.

Hauskinta on kyllä seurata kanoja. Kirjavat kanat kulkevat vapaana ja kuopsuttelevat maata. Kukko vahtii ohikulkijoita ja koettaa oman egonsa mukaan joko haastaa uhkaajat tai johdattaa laumansa turvaan.

Majapaikasta
Ferreirosiin kunnallinen albergue: lämmintä myös aamulla, keittiössä kattila ja muutamia astioita, maksullinen pesu- ja kuivauskone, pattereiden päällä kuivausritilät (sukat kuivuivat jo illan aikana), ei nettiä, hinta kuusi euroa.

 

Tricastela

image

 

Tricastelassa olen taas lumirajan alapuolella. Säätiedot lupaavat kyllä lunta ja sadetta loppumatkalle, mutta tänään auringossa sitä on vaikea uskoa.

Vaeltajia on vähän, ja kävelen koko ajan yksin. Tänään olin kahvilla samaan aikaan californialaisen isä-tytär-parin kanssa. Iäkäs isä kulkee jo viidettä kertaa koko caminoa Ranskan rajalta, tytär tulee mukaan lyhyiksi pätkiksi. He kulkivat maantietä, minä menin caminoa, jos vain suinkin pääsin. Liukuesteet on hyvä varuste jäällä ja lumella.

Eilen samassa Cebreiron kunnallisessa alberguessa (kuusi euroa, hinnat nousseet taas) oli lisäkseni ranskalainen pariskunta, ecuadorilainen Jose Ma ja tšekkiläinen maanviljelijä Peter. Ranskalaisia en nähnyt muuten kuin yhdellä taukopaikalla, huomasin, kun olivat jaksaneet kantaa viinipullon taukoevääksi. Ecuadorilaisen vanhemmat ovat lähteneet Galiciasta siirtolaisiksi, joten hän on tavallaan katsomassa vanhempiensa maisemia. Jose Ma ajaa pyörällä, joten emme varmaan enää tapaa.

Enkä varmaan tapaa Peteriäkään. Hänen tarinaansa kuuluu se, että hän myi maatilansa neljä vuotta sitten ja on kulkenut siitä asti caminolla. Eilen hänen caminonsa päättyi, sillä Peter sai työpaikan La Faban alberguesta.

Italainen konkari Massimo on varmaan jo suunnannut jatkamaan alkuperäistä suunnitelmaansa, joka oli caminon aloittaminen Sevillasta. Tänne hän tuli siksi, että näki televisiosta, että Frances-reitillä on lunta.

Massimon ja minun kanssani Foncebadonissa samaan aikaan olivat myös venäläiset Maksim ja Irina. Oli hauskaa puhua venäläisten kanssa espanjaa. Jos näkisin heitä vielä, saattaisin kysyä, mikä toi heidät Irkutskista Siperiasta tänne.

Majapaikasta: Tricastela, yksityinen albergue Refugio de Oribio: lämmitys, viileää aamulla, huopia tarjolla, maksullinen pesu- ja kuivauskone, keittiössä mikro, kahviautomaatti ja paljon astioita, televisio & päivän lehti, suihkussa väliovi ja koukku, johon voi ripustaa vaatteensa. Wi-fi toimii vähän pätkien. Majoituksen hinta kahdeksan euroa.

 

 

 

 

Villafranca del Bierzo

image

 

Korealainen nuori mies on juuri valmistunut Dresdenin teknisestä yliopistosta ja kymmenen päivän kuluttua pitäisi lähteä kotiin Koreaan, jossa odottavat valmis työpaikka ja suvun odotukset. Hän on täällä miettimässä, mitä tekee elämällään. Miksikäs sinä olet (taas) täällä, hän kysyi minulta. ”Camino päättyy, kun se on tehty. Joillakuille riittää lyhyempi, toisten pitää palata uudestaan.”  Vastaus, jonka mukailin unkarilaisen Imre Kertészin vitsistä, miellytti itämään miestä.

Olin luullut, että jatkan tänään samanlaisessa auringonpaisteessa kuin eilen, mutta eipä käynyt niin. Aamu alkoi sumussa ja pikkupakkasessa. Autojen ikkunat olivat jäässä ja caminollekin tuli paikoin salakavalaa mustaa jäätä. Minulla on liukuesteet mukana kenkiin, mutta niitä ei sentään tarvittu.

Kostea, nihkeä sumu ei ottanut lähteäkseen. Rytmikseni tuli, että kävelin tunnin ja menin baariin Colacao-kaakaolle odottamaan sumun hälvenemiatä. Matka ei kyllä joutunut tällä tahdilla.

Camino oli aika asfalttivoittoista ja reitti kulki mukavasti kylästä kylään. Taas ollaan viinialueella. Pelloilla näkyi ihmisiä leikkaamassa viinipensaita, näytti jonkinlaiselta karsimisesta. Cacabelosin pikkupaikka mainostaa itseään peräti viinikaupunkina, sillä sen alueella on kymmenen viini-bodegaa.

Sumu hälveni vasta iltapäivällä. Kaikki oli kosteaa, ja kuorihanskoillekin oli nyt käyttöä.

Monte do Gozo

20130402-173814.jpg

Aamun vesisade kirkastui auringoksi. Muistaako tässä päivästä sateen vai auringon?

Kun kyselee caminon säästä vaeltajilta, jotka ovat kävelleet nyt maaliskuussa Ranskan rajalta tänne Santiagon porteille, saa aivan erilaisia vastauksia. Brasilialainen poika, joka ei ollut koskaan ennen edes nähnyt lunta, sanoi ettei hän ole koskaan ollut missään näin kylmässä paikassa. Walesilainen nainen sanoi, että joka päivä hän on kastunut sateessa kuukauden ajan. Saman matkan kulkeneen irlantilaiset miehen mielestä sää on ollut lähes erinomainen: ”Vettä satoi, mutta olin silloin aina jossain baarissa.”

Olen nyt Monte do Gozolla, viiden-kuuden kilometrin päässä Santiagosta. Laitoin pyykit koneeseen, makuupussin pussilakanaa myöten – ja istun ainoan aukiolevan kahvilan terassilla iPadin ja kirjan kanssa. Tämä on valtava kompleksi, majoitustiloja olisi sadoille, mutta turhaan. Espanjalainen Jago kertoi, että nykyään tänne majoitetaan opiskelijoita.

Täällä on aina yhtä hiljaista, sillä juuri kukaan ei pysähdy näin lähelle ”määränpäätä”, mikä se sitten kenellekin on. Minä mietin vielä, kävelisinkö kolme päivää lisää Finisterreen merelle. Toisaalta: säätiedotus lupaa sadetta sunnuntaille asti. Toisaalta: odottaahan se Finisterre siellä seuraavaa vaellusta.

Kuva on otettu naisvaeltajan patsaasta Monte do Gozon keskusaukiolla, yleensä vaeltajat ovat patsaissa tai maalauksissa munkinkaapuisia partaisia miehiä.

Niille, jotka suunnittelevat caminoa, muutama sana tekniikasta:
– Lähes joka baarissa, kahvilassa ja ravintolassa on wi-fi asiakkaiden käytössä. Samoin monissa yksityisissä majapaikoissa.
– Latasin iPad Miniin kartat, oppaat ja muuta luettavaa. Käytän tätä myös päiväkirjana, kamerana ja yhteydenpitoon. FaceTime toimii hyvin, Skype ei niinkään.
– Jos tarvitsee paikallisen liittymän, kioskeissa myydään 19 euron puhelimia, joihin voi ladata lisää puheaikaa. En tunne systeemiä tarkemmin.
– Ruuhkaisempaan aikaan kannattanee ottaa mukaan pistorasiaan laitettava haaroituspistotulppa (vai mikä sen nimi on?), jolla virtaa saa jaettua useampaan laitteeseen

Palas de Rei

20130331-203658.jpg

Ensimmäinen pilvetön aamu. Kun lähdin Ferreirosista, näin ensimmäistä kertaa kuun taivaalla. Kellojenpyörityksen ansiosta aurinko nousi vasta 8.39, mutta jatkoi sitten paistamista pitkin päivää. Välillä nousi äkillisiä sateita.

Portomarinissa rakennettiin fiestaa (kuvassa). Ymmärtääkseni fiestan yksi aihe oli paikallinen ”palava viina” aguardiente de orujo eli augardente, joten markkinatouhun keskellä, parhaalla paikalla olivat viinapannujen teltat. Lehden mukaan tätä vahvaa viinaa oli valmistettu 500 litraa, onkos se nyt paljon?

Tänään aurinkosäässä caminolla oli pikkureppulaisia ja jopa yksi odotettu espanjalainen perhe pääsiäiskävelyllä. Selvähän se, että tuskin kukaan olisi viime viikon sateeseen tuonut mummoaan kävelemään.

Kesken kaiken törmäsin Susaniin Kaliforniasta. Amerikankieltä, valkoisia hampaita ja blondattua hiusta pyöri ympärillä, kun minut katsastettiin ja todettiin sopivaksi dokumenttiin. Tien vierellä keltaisessa rypsipellossa seisoi kuvaaja-Herman kahden canoninsa kanssa tallentamassa meitä videolle ja still-kuviksi.

Naputtelin osoitteeni Susanin blackberryyn, ehkä hän joskus kertoo, onnistuiko dokkari.

Tänään tuli matkaa lähes 34 kilometria, joten päätin tulla Palas de Rein ainoaan hotelliin yöksi nukkumaan rauhalliset yöunet. Vaikka paikalle tarjoavat kilpailua ainoastaan kympin hintaiset alberguet, palvelu on lähes uskomatonta. Äsken kun nousi ukkosmyrsky, vastaanottovirkailija kiersi tämän pienen kylän muutaman ruokapaikan ja toi hotellin asiakkaille sateenvarjoja.

Villafranca del Bierzo

20130326-200832.jpg

Hyväntuulinen kävelypäivä takana. Päätin jo eilen, että tänään en katsele kelloa enkä kartasta kilometreja. Nyt loppui suorittaminen!

Aamu alkoikin hienosti: kirsikat ovat kukassa ja Ponteferradasta lähtiessä kukkien tuoksu oli suorastaan huumaavaa.

Ensin oli kuivaa, matka kulki kylästä kylään, välillä kiertelimme vähän viinipeltojen reunoilla. Iltapäivällä alkoi tihuuttaa, mutta ei sekään haitannut. Varsinaista sadetta ei tullut. Pierosissa olisi ollut uusi albergue, joka mainosti kasvisruokiaan.

Pidin pitkiä kahvittelutaukoja, eihän ilman kelloa ole kiire mihinkään. Voi kävellä yksin, mutta kun pysähtelee, alkaa nähdä muitakin. Camponarayan kohdalla oli jo paljon peregrinoja: edessä ja takana kulki punaisia, keltaisia, mustia sadeviittoja ja rinkansuojuksia.

Pitkän pätkän kuljin ensimmäistä päiväänsä vaeltavan irlantilaisen Reginan kanssa. Hän oli kiireessä unohtanut kävelysauvansa kotiin, joten jaoimme exel-porkkani muutamaksi tunniksi. Regina oli eilen tavannut saksalaisen, joka oli täällä toteuttamassa Hape Kerkelingin kirjan innoittamaa huumoricaminoa: olutta aamulla, viiniä päivällä ja illalla – sitten sitä vasta otetaankin. Kirjan julkaisemisesta on jo vuosia, mutta vielä näitä lukutaitoisia riittää.