Alto do Poio

Moniulotteinen päivä. Aloitimme Pequeño Potalan aamiaisella, joka jatkoi iltaruuan herkullista ja taidokasta linjaa. 

Tänään on edessä hurja nousu O Cebreirolle. Olen kiivennyt sen kuusi kertaa, ja jokainen kerta on ollut erilainen. Joskus nousu on oikein piinannut minua, mutta tällä caminolla olen saanut sen pois mieltä painamasta.

Kolmikon saksalainen lähti Las Herreríasin kylän jälkeen helpompaa maantiereittiä. Minä ja meksikolainen kapusimme ylöspäin. 

Mitä ylemmäs nousimme, sitä viileämmäksi kävi tuuli. Mietin, pitäisikö ottaa kevytuntuvatakki rinkasta päälle. 

Kylmää märkää vettä, huurretta maassa – ja viimein lunta. Koska kävelin edellä, pysähdyin odottamaan vaeltajatoveria. Ei näy missään. Odottelen. Pitäisikö lähteä takaisin? Viimein hän tulee. Ensilumesta on otettu kuvat, videot ja ensimmäiset tunnelmat on välitetty suoraan kotiin videopuhelulla. 

Kiivetään. Lisää lunta, jota tuuli lennättää. Vielä ylöspäin, alkaa kinostaa. Menen edellä, kun kaverilla on vain lyhytvartiset kengät ja minulla kuitenkin Lundhagsin vaelluskengät jalassa. 

Lunta on pian polveen, ja sitten jopa polven yli. Puuskutan. Pidän taukoja. Kehumme toisiamme ylenpalttisesti. Onneksi en ole yksin.

Lagunan kylän kohdalta on matkaa vielä muutama kilometri. Kaveri sanoo, että hänen on pakko lähteä maantielle. Kerron, että jos minulle tulee caminolla hätä, puhallan pilliin, jonka äänen hän kuulee varmasti tielle. 

Vielä vähän. Tuuli pyörittää lumipöpperöä. Ja sitten. Hämmentävä kohtaaminen. Cebreirolta päin on tullut pari coruñalaista lomalaista caminoreittiä vähän alaspäin. Nuoret naiset ovat nortllla ja kokeilevat lumiukon tekoa. Heistä on hauskaa, kun näytän, miten lumesta saa pyörittämällä isompia palloja. 

O Cebreiro on täynnä pulkkailevia lumilomalaisia. Löydän vaeltajatoverini. Taaskaan ei saa ruokaa, mutta saapa sittenkin, kun oikein, oikein nätisti kysyn.

Tapaan kanadalaisen vaeltajan. Hän on seurannut jälkiä ja osaa tietysti kertoa, missä vaiheessa minä olen jatkanut matkaa yksin. ”Sinä tunnet lumen!” ”Eikun sinä tunnet lumen!”  

Koska joku ihme yhteispäätös oli taas tehty, O Cebreiro ei riittänyt. Vielä kahdeksan kilometriä ja nyt palelen huovan alla Alto de Poion alberguessa. Keittelen juuri uppokeittimelläni teetä myös muille. Kenkiin vaihdan kuivaa sanomalehteä. Jalat pitäisi saada kuumaan veteen pian, mutta eiköhän se kuumalla suihkuvedellä ja jollain muovipussiviritelmällä onnistu.

Samassa rakennuksessa on baari-ravintola, jossa saa myöhemmin ruokaa niin halutessaan.