Santiago de Compostela

Pyhiinvaeltajan passissa 31 leimaa, siinä se nyt on. Ledigosin sairastelupäivästä ei ottanut uutta leimaa ja yhden hostelliyöpymisen leiman unohdin kokonaan. 

Kaikkiaan siis 32 päivää caminolla. Viimeisen leiman sain tänään Pyhiinvaeltajien toimistosta, jossa ystävällinen virkailija palveli läpimärkiä tulijoita espanjaksi ja englanniksi. Kaikille riitti ystävällinen kannustus ja kehu. Tänne saapuu tällä hetkellä noin 170 vaeltajaa päivässä eri reiteiltä ja eripituisilta caminolta. 

Muutama sana varusteista:

– Lundhagsin vaelluskengät olisi kannattanut pohjata ennen vaellusta. Nykyisetkään pohjat eivät ole alkuperäiset, ja ne kuluivat lähes loppuun matkan aikana. 

– Merinovillasilkkiä minulla oli kaksi kokonaisuutta eli lyhythihaiset ja -lahkeiset sekä pitkähihaiset ja -lahkeiset. Nyt meni niin, että päivällä olin pitkiksissä ja illaksi vaihdoin lyhyet. Olisivat voineet säät olla toisenlaisiakin. 

– Kävellessä pääliimmäisenä kerroksena Haglöfsin kevyt L.I.M. Goretex -takki housuineen. Pitää vettä noin neljä tuntia. 

– Marmotin kolmenvuodenajan makuupussi oli lämpimämpi – ja painavampi – kuin kellään muulla vaeltajalla. Välillä se oli kuuma, ja nukuin makuupussin sisälakanan kanssa majapaikan tarjoaman huovan alla. Galician alueen kunnallisissa paikoissa ei tarjota huopia. 

– Saamani kävelysauvan jätin O Cebreiron albergueen seuraavaa käyttäjää varten.

– Mieli pysyi hyvänä. Hienoja ihmisiä, paljon kokemuksia. Selitin juuri, että en ole täällä siksi, että kaikki tapahtuisi samalla tavalla kuin kotona Suomessa, vaan olen oppimassa ja kokemassa. Ja sitten keskustelukumppani laittoi leivän ylösalaisin lautaselle – ja minun oli vaikea olla sanomatta asiasta. 

– Jokaisella on caminonsa ja jokainen camino on erilainen. 

Ai niin. Vielä tämä:

Kun saavuin vanhaan kaupunkiin, hieman vapiseva vanha herra sateenvarjonsa alta pysäytti minut ja sanoi englanniksi:

–  ”The rain in Spain stays mainly in the plain.”

Musikaalin tuntija! My Fair Lady -sitaatti! Vastasin hänelle:

– Buenas tardes, profesor Henry Higgins.

O Pedrozo

Kunnallinen albergue on remontoitu ja hyvältä näyttää. Hieno liesi, jääkaappi ja peräti kaksi mikroa. Keittiön lähellä on ruokasali ja erikseen oleskelutila, joissa kaikissa toimii maksuton langaton netti. 

Arvatkaa, millaisia astioita ja ruuanlaittovälineitä O Pedrozon kunnallisen alberguen keittiössä on? Vihje: Ne näkyvät kuvassa. Vastaus: Muki ja lasi. 

Palas de Reissä oli (mikron, lieden ja jääkaapin lisäksi) veitsi ja haarukka. Portomarinissa sentään kattila, kuppi ja lautanen. 

Olemme vaeltajaporukalla pohtineet, miten nämä sinänsä kivat ja siistit kunnalliset alberguet voisivat hankkia lisää rahaa tuomalla tiloihinsa välipala-, kahvi- ja juoma-automaatteja. Pizza-automaatti ilahduttaisi monia. Minua auttaisivat astiat, kattilat ja vedenkeitin. Olen joskus ostanut halvan lautasen jostain basaarista ja jättänyt sen muiden käytettäväksi. 

Mutta valitus pois. Ennen kunnalliset alberguet Galician alueella olivat jopa maksuttomia eivätkä nämä nytkään maksa kymppiä enempää. Sillä saa sängyn, paperilakanan ja -tyynyliinan ja siistin ympäristön. 

Tänne on alkanut tulla jo majoittujia. Pian syömään ja sitten päiväunille tai kirjaa lukemaan. Olen ladannut kirjastosta Petra Rautiaisen Meren muistin e-kirjana. 

Arzúa

Alkaa caminon loppu lähestyä. Vaeltajatoverit ovat varanneet lentojaan ja juniaan. Ilmeet ovat monella jo sen mukaisia, että ”tämä on kohta tehty”.

Sarriasta aloittaneet lyhytmatkalaisetkin olivat hekin tänään innoissaan. Eiliset rakot ja polvikivut näyttävät heiltä unohtuneet – ja kuvia sekä videoita otettiin innolla, kun matka väheni. Yksi kolmekymppinen mies pienen reppunsa kanssa sanoi minulle, että hänkin aikoo yrittää joskus kävellä rinkan kanssa. Kannustin kovasti. Kerroin, että on hetkiä, jolloin ajatuksissaan kävellessään rinkan painoa ei tunne ja säikähtää unohtaneensa sen edelliseen kahvipaikkaan. Kerroin, että joskus rinkka taas painaa paljonkin. 

Toinen sateeton päivä peräperää, kyllä olen iloinen. Eilisessä Palas de Rein kunnallisessa alberguessa lämpöpatterit olivat päällä hämmästyttävästi iltapäivästä iltaan eli varusteet olisi kyllä saanut kuivaksi. Monissa paikoissa patterit ovat kuumia vain kaksi tuntia illalla. Alto do Poio on ainoa paikka, joka oli kokonaan ilman lämmitystä. Laitoin siellä huovista ”seinät” kerrossänkyyni. 

Nyt olen saksalaisten pitämässä Los tres abetos -alberguessa Arzuassa. Googlailin etukäteen, että täällä on kankaiset lakanat ja peitot, talon puolesta pyyhkeet ja vähän kapselityyppiset pedit. Tuntuupa ylelliseltä puuvillatyyny poskea vasten. Yö maksaa 16 euroa, aamiainen vitosen. Pyykki- ja kuivauskone kympin, siellä pyörivät jo monen vaatteet yhdessä. Joku sanoo juuri:

– Tämä paikka on täydellinen, kun on kävellyt 29 kilometriä.

Kuvassa ollaan keskellä lehmänajoa. Kuten äitini huomasi, täällä lypsetään lehmät kolmesti päivässä, joten niitä siirretään päivän aikana useasti pellolta navettaan eestaas. Laumasta jäi jälkeen Bella-niminen lehmä, jonka sain saatella muiden luo pellolle. Kiitosta tuli farmarilta.

Palas de Rei

Pilvetön aamu. Lähdin jo seitsemän jälkeen, jotta näkisin kuun. Melkein täysi vielä! Portomarín on joen varrella, joten aamulla lähdetään ylämäkeen. 

Kaunista, rauhallista. Gonzarissa kunnallisen albeguen ovi oli ystävällisesti auki vaeltajia varten. 

Näin epätavallisen paljon mustarastaita. Ehkä parin päivän sateet tarjosivat niille nyt herkkuja. Kastematoja oli noussut myös caminolle. 

Olisipa oikein kevyet kiikarit, joita jaksaisi kantaa aina mukana. 

Galiciassa caminolla on kilometripaalut, jotka kertovat jäljellä olevan matkan. Vielä 86,2 kilometriä, vielä 85, ja taas meni kilometri, 83 kilometriä, minähän näin tuon jo vartti sitten, 83, ei voi olla koko ajan sama kilometrimäärä. 

Kävelystä alkoi tulla suorittamista. Tunnissa menee neljä kilometriä, menisikö vähän enemmän seuraavassa tunnissa. Ei taukoja, nyt menoksi. 

Kuuntelin Menneisyyden jäljillä -podcastia kävellessä. Tunnin pituisissa ohjelmissa nuoret tutkijat keskustelevat historiasta. Mukana on myös jakso, jossa opiskelunsa 1813 aloittava nuorukainen Sjögren kävelee Iitistä Turkuun. 

Palas de Rein kunnallisessa alberguessa olin ensimmäinen majoittuja, ei ihme. Nuori hospitalero kertoo olevansa ensimmäistä päivää tässä työpaikassa. Myöhemmin hän lähettää perheelle videokuvaa, johon minäkin pääsen mukaan.

En ole katsonut neljän viikon aikana askelten määriä, vaikka puhelin ne automaattisesti varmaan mittaakin. Kilometrejäkään en yleensä mieti. Vähän sama kuin sään kanssa: eteenpäin on mentävä – sataa tai paistaa.

Portomarin

Kätevästi autotalli (tai mikä lie) muutettu itsepalvelumyyntipisteeksi. Hyvä sateensuoja ja tilaa istuskella. Toisesta automaatista saa eurolla kahvia ja toisesta saa eurolla vaikka pienen keksipaketin tai urheilujuoman. 

Alkumatkasta oli myös automaatteja. Jossakin kylässä näin hampurilaisautomaatin ja toisessa pizza-automaatin. Niitähän on Suomessakin. 

Jotkut apteekit ovat avanneet caminon varren kyliin automaatteja. Olen nähnyt niissä myynnissä rakkolaastareita, rakonestopuikkoja, tippoja kuiville silmille ja muuta tarpeellista. Apteekkiautomaatit ovat aina olleet apteekkien edessä. Aukioloaikojen ulkopuolella niistä on varmaan iloa myös kyläläisille, jos vaikka tarvitsee yllättäen tutin tai laastaria. 

Tänään caminolla oli paljon uusia vaeltajia. Joku kulki koiran kanssa. Yhdellä oli sateenvarjo sadeponchon lisäksi. Yksi miesporukka kuvasi päiväänsä videolle droonilla. 

Kahviautomaattien lisäksi koko päivän aikana vain yksi kahvila-baari oli auki. Kaikki kerääntyivätkin sinne. Tilaan aina ”ison maitokahvin”, nyt ensimmäistä kertaa sain kahvia kunnon mukillisen. Ei tarvinnut ottaa toista kahvia. 

Vettä satoi, ollaanhan Galiciassa. 

Sarria

Yöllä heräsin tuulen ulvontaan. Ei toivettakaan, että myrsky olisi mennyt ohi. Kun kahdeksan tienoilla menin ulos tutkimaan säätä, reipas punarinta piteli myrskyä majapaikkamme seinän vieressä. 

Tuuli lennätti minua, kun levitin käsivarsiani. Liian vaarallista lähteä kävelemään sen enempää caminoa kuin maantien laitaakaan, joten otimme taksin Tricastelan kylään. (Ensin oli vaikeaa saada taksia sellaiseen säähän.) Tulimme pois vuorilta, lumirajan alle, ja myrsky tuntui laantuvan vesisateeksi. 

Pidimme neuvotteluhetken Tricastelan mainiossa Xacobeo-alberguessa. Trocastelasta pääsee Sarrian kaupunkiin kahta reittiä. Meksikolainen lähti Samosin reitille. Minä ja saksalainen suuntasimme sateessa San Xilin mäkeen. 

Emme kävele yhdessä, mutta satuimme samaan aikaan Calvorin alberguen ovelle, kun hospitalero saapui tehtäviinsä. 

– Hyvää iltapäivää, mukavaa, että olette täällä alberguessa. Voimmeko käyttää vessaa?
– Ette. 

Tämä oli aika yllättävä vastaus. Yritin uudestaan. Hyvää kieliharjoittelua. 

– Ymmärrän. Olen aika märkä sateesta, ja voin maksaa siitä, että käytän vessaa, sopiiko?
– Ei. 

Kyseessä oli kuitenkin kunnan ylläpitämä majapaikka, jonka luulisi olevan auki kaikille vaeltajille. 

– Voimmeko olla yötä täällä?
– Kyllä. Täällä ei ole mitään ruokaa. 
– Aivan, mutta jos olen yötä täällä, saanko silloin käyttää vessaa. 
– Silloin saat. 

Sitten kiitin häntä ystävällisyydestä ja lähdimme pois. Selitin huvittavan keskustelun hämmästyneelle vaeltajatoverilleni. Olemme aiemminkin puhuneet siitä, miten suuri merkitys on hospitaleroilla. Olisi kyllä ollut hienoa, jos olisimme saaneet olla kymmenen minuuttia sateelta suojassa. 

Nyt ollaan Sarriassa. Täältä on Santiago de Compostelaan 116 kilometriä, joten sadan kilometrin vaellusta tavoittelevat aloittavat yleensä caminonsa täältä. Näinkin tänään ehkä juuri tällaisen kuuden hengen porukan, joka piteli sadetta sarrialaisella bussipysäkillä. Kiva, jos alkaa olla enemmän väkeä. 

On sunnuntai. Pienten kylien kaupat ovat kiinni pyhinä, mutta ehkä täällä on joku supermercado-marketti illemmalla auki. 

Alto do Poio

Moniulotteinen päivä. Aloitimme Pequeño Potalan aamiaisella, joka jatkoi iltaruuan herkullista ja taidokasta linjaa. 

Tänään on edessä hurja nousu O Cebreirolle. Olen kiivennyt sen kuusi kertaa, ja jokainen kerta on ollut erilainen. Joskus nousu on oikein piinannut minua, mutta tällä caminolla olen saanut sen pois mieltä painamasta.

Kolmikon saksalainen lähti Las Herreríasin kylän jälkeen helpompaa maantiereittiä. Minä ja meksikolainen kapusimme ylöspäin. 

Mitä ylemmäs nousimme, sitä viileämmäksi kävi tuuli. Mietin, pitäisikö ottaa kevytuntuvatakki rinkasta päälle. 

Kylmää märkää vettä, huurretta maassa – ja viimein lunta. Koska kävelin edellä, pysähdyin odottamaan vaeltajatoveria. Ei näy missään. Odottelen. Pitäisikö lähteä takaisin? Viimein hän tulee. Ensilumesta on otettu kuvat, videot ja ensimmäiset tunnelmat on välitetty suoraan kotiin videopuhelulla. 

Kiivetään. Lisää lunta, jota tuuli lennättää. Vielä ylöspäin, alkaa kinostaa. Menen edellä, kun kaverilla on vain lyhytvartiset kengät ja minulla kuitenkin Lundhagsin vaelluskengät jalassa. 

Lunta on pian polveen, ja sitten jopa polven yli. Puuskutan. Pidän taukoja. Kehumme toisiamme ylenpalttisesti. Onneksi en ole yksin.

Lagunan kylän kohdalta on matkaa vielä muutama kilometri. Kaveri sanoo, että hänen on pakko lähteä maantielle. Kerron, että jos minulle tulee caminolla hätä, puhallan pilliin, jonka äänen hän kuulee varmasti tielle. 

Vielä vähän. Tuuli pyörittää lumipöpperöä. Ja sitten. Hämmentävä kohtaaminen. Cebreirolta päin on tullut pari coruñalaista lomalaista caminoreittiä vähän alaspäin. Nuoret naiset ovat nortllla ja kokeilevat lumiukon tekoa. Heistä on hauskaa, kun näytän, miten lumesta saa pyörittämällä isompia palloja. 

O Cebreiro on täynnä pulkkailevia lumilomalaisia. Löydän vaeltajatoverini. Taaskaan ei saa ruokaa, mutta saapa sittenkin, kun oikein, oikein nätisti kysyn.

Tapaan kanadalaisen vaeltajan. Hän on seurannut jälkiä ja osaa tietysti kertoa, missä vaiheessa minä olen jatkanut matkaa yksin. ”Sinä tunnet lumen!” ”Eikun sinä tunnet lumen!”  

Koska joku ihme yhteispäätös oli taas tehty, O Cebreiro ei riittänyt. Vielä kahdeksan kilometriä ja nyt palelen huovan alla Alto de Poion alberguessa. Keittelen juuri uppokeittimelläni teetä myös muille. Kenkiin vaihdan kuivaa sanomalehteä. Jalat pitäisi saada kuumaan veteen pian, mutta eiköhän se kuumalla suihkuvedellä ja jollain muovipussiviritelmällä onnistu.

Samassa rakennuksessa on baari-ravintola, jossa saa myöhemmin ruokaa niin halutessaan.

Ruitelán

Jo kaksi päivää sitten teimme kolmen hengen porukalla suunnitelman päivämatkoista. Eilen Villafranca del Bierzoon ja tänään Ruitelániin. 

Aprinca-nettisivu pitää listaa talvella aukiolevista majapaikoista. Listassa lukee Ruitelánin alberguen Pequeño Potalan kohdalla, että varaaminen on välttämätöntä. Yleensähän nimenomaan majapaikkoja ei voi varata. 

Laitoin sähköpostia ja viestiä, emme saaneet vastausta. Kahdeksalta illalla porukan meksikolainen sai Ruitelánin hospitaleron puhelimella kiinni ja majoituksen varattua. Albergue on caminon varrella valkoinen talo, jossa ei ole mitään mainosta tai merkkiä majoituksen tarjoamisesta. 

Sää oli sateinen. Saksalais-meksikolais-suomalainen triomme sai caminolla täydennystä brasilialaisesta parista. Satoi, paistoi, välillä näkyi sateenkaarikin. 

Ruitelánin albergue oli ilmoittanut, että ovet aukeavat kahdelta. Ei ollut kiirettä, lyhyt päivä kävellä muutenkin. 

Valcarcen tuttu tienvarsiravintola tarjosi ruokaa ja kuivia sisätiloja. Minun Haglöfs L.I.M. -kuorikerrokseni kuivuu hetkessä, ja olen muutenkin ollut varusteisiini tyytyväinen. 

Kuvassa näkyy kaksi erilaista sadeponchoa. Minusta tuo tiiviimpi näyttää käytännöllisemmältä, jos sadeviittaa haluaa käyttää. Toinen heiluu tuulessa, ja siten tietysti kuivuukin nopeasti. 

Kahdelta pääsimme sisään caminon varren valkoiseen taloon. Yö, illallinen ja aamupala maksavat 25 euroa, mikä on aivan kohtuullinen hinta.

Iltaruuan saa onneksi jo seitsemältä. Joskus ruokaa on mahdollista saada vasta iltakahdeksan jälkeen. Minulle, joka päätän päivän kävelyt yleensä kahdelta tai kolmelta, se on pitkä aika odotella nälkäisenä. Aina minulla on eväitä mukana.

Villafranca del Bierzo

En katsonut karttaa, kun lähdin aamulla yhtä matkaa uuden tuttavuuden, meksikolaisen vaeltajan kanssa. Hän jäi videoimaan Ponferradan linnoitusta ja minä jatkoin matkaa kaupungin kaduilla. Hukkasin heti keltaiset nuolet, joiden pitäisi opastaa caminolle. 

Tarkistin rannekompassista, että länttä kohti kävelen. Aurinko alkoi nousta selän takaa. Google-kartta sanoi, että oikeaan suuntaan olen menossa. 

Minulla on mukana John Brierleyn caminoa varten tekemä karttavihkonen. Kannattaisi katsella sitä iltaisin eikä vain lähteä haahuilemaan tällä tavalla. 

Säätietoja en ole katsonut moneen päivään. Olen kyllä osallistunut vaeltajien ”Perjantaina sataa lunta” -keskusteluun. Nyt aamulla näytti olevan kymmenisen astetta lämmintä. Pilvistä, tummia pilviä taivaalla. 

Kolmen tunnin kävelyn jälkeen pysähdyin kahvilassa ja pian sen jälkeen olin taas caminoreitillä. Olin varmaan ottanut jonkin oikotien kauppakeskusten ohitse. 

Alkoi olla viileää, puin hansikkaat. Sade alkoi pikkutihkuna, mutta tiheni vähitellen. Välillä satoi hetken oikein vaakasuoraan.

Nyt olen Ave Fenix -alberguessa. Kympillä yösija kerrossängyissä ja aamupala. Minulle keitetään teetä, ja passataan näköjään muutenkin. Ollaan jo hospitaleron kanssa katseltu kännykästä Tampereen Tuomiokirkon taiteet, hänen kotipaikkansa katukuvat sekä pohdittu Duolingon hyviä ja huonoja puolia kielten opiskelussa.

Meksikolainen vaeltaja saapuu. Eilen hän teki ruokaa ”kaikille, koska yhdelle on niin vaikea kokata”. Katsotaan, ketä muita tänne vielä saapuu – jos saapuu. 

Ponferrada

Eilisen Casa Chelon maukkaan, mutta raskaan kanapaellan jälkeen nukuin vähän huonosti. Aamun maisemat saivat mielen taas hyväksi. 

Kyllä olikin jo kuljettu kevyenliikenteenväylää maantien pielessä. Täällä vuorilla ilma on raikasta, ja näkee kauas. Sen verran on matalia havupuita, että niitä myös metsätyömaalla kaadettiin. Ihan tukeilta näyttivät. 

Tuttuun tapaan kylien baari-kahvilat olivat kiinni aina Molinasecaan asti. Eilen Foncebadónissa tapasin taas vanhan kaverin alkumatkasta, ”Hansa Rostockin”. Söimme lounaan yhdessä Molinasecan Meson Puente Romanassa kylän vanhan kivisillan kupeessa. 

Kaksi tuntia Ponferradaan. Täällä alberguessa on oikein hyvä meininki remontin keskellä. Vapaaehtoisena työntekijänä on italialaisnainen, joka on asunut koko ikänsä Englannissa. Kaupasta ei pidä hakea mitään ennen kuin on katsonut, mitä kaapeissa jo hänen jäljiltään on. Minulle oli esimerkiksi c-vitaminoitua appelsiinimehua. Nyt kun jo pyykit pyörivät koneessa, juon inkivääriteetä olohuoneen sohvalla. Hyvä päivä.